Amos Rexissä voi tehdä retken maanalaiseen maailmaan


Yksityiskohta A K Dolvenin teoksesta ”old sunset I–III”. Marmorista sahatun kivilevyn pintaan on lyijykynällä kirjoitettu teksti ”old sunset”, eli ”vanha auringonlasku”.

Kivettyneestä kakasta kuparimalmiin: Amos Rexin uudessa Maanala-ryhmänäyttelyssä vierailija pääsee tutustumaan siihen, mitä kaikkea maan alta voi löytyä, ja miten taiteilijat ovat vuosisatojen ajan kuvanneet maanpinnan alapuolista maailmaa.

Näyttelyn vanhin teos on 1600-luvulta oleva maalaus. Uusimmat työt on tehty tätä näyttelyä varten. Eri tavalla toteutettuja ja eri aikakausilta olevia teoksia on yhteensä yli sata. Kaikkia teoksia on siis mahdoton käsitellä yhdessä blogitekstissä, mutta alla muutamia nostoja näyttelyyn liittyen.

Cecilia Edefalkin teoksessa Kivet (2021) taiteilijan keräämät kivet saavat jokainen oman äänensä, jolla ne kertovat historiastaan.

Yksi teos, jonka haluan nostaa esiin on näyttelyn Geologia-osion alla olevista teoksista on A K Dolvenin ”old sunset I–III”.   

Dolvenin sahaamat marmorilevyt muistuttivat taiteilijan itsensä mielestä maalauksia. Näyttelytekstin mukaan Dolven ”löysi vaaleanpunaisen marmorilohkareen, joka muistutti hänestä auringonlaskua tyynellä merellä”. Maanala-näyttelyn avajaisissa A K Dolven kertoi teoksestaan seuraavasti: ”Kivi on miljoonia vuosia vanha, ja se kohtaa minun käsialani ja kynäni: ”vanha auringonlasku”.” 

Geologisesti marmori on metamorfoitunutta, eli muuntunutta, kalkkikiveä. Dolvenin käyttämä marmori on taiteilijan mukaan pienestä louhoksesta Pohjois-Norjasta.

Tarkempaa paikkaa en tiedä, mutta Lofooteilta löytyy marmoria, jonka lähtökivilajina ollut kalkkikivi kerrostui lähes 2 miljardia vuotta sitten1. Miljoonia vuosia kerrostumisensa jälkeen kalkkikivi päätyi geologisten prosessien myötä syvemmälle maankuoren sisään korkeampaan lämpötilaan ja paineeseen. Tämä aiheutti kalkkikiven uudelleenkiteytymisen marmoriksi.    

Kuvan etualalla A K Dolvenin marmorilohkare, joka muodostaa 16 Sunsets -nimisen veistoksen. Taka-alalla näkyvät Dolvenin sahaamat marmorilevyt: Blogitekstin otsikkokuvassa ollut yksityiskohta on valokuvattu toisesta taustalla näkyvästä levystä.

Dolven on tehnyt Maanala-näyttelyyn myös veistoksen, joka koostuu marmorilohkareesta, johon on sahattu viisitoista väliä. A K Dolven taustoitti avajaisissa veistosta seuraavasti: ”Minulla oli valtava marmorilohkare. Aloin sahaamaan jättimäisellä teollisella sahalla, koska haluan käyttää näitä paneeleja. […] Yhtäkkiä lopetin, kun näin kauniin auringonlaskun ja sitten montakin kaunista auringonlaskua, joita kukaan ei ole koskaan nähnyt. Näin muodostui veistos 16 Sunsets. Nämä ovat auringonlaskuja, joita kukaan ei koskaan näe.”  

Maanala-näyttelyn seinälle ripustetut marmorilaatat todellakin muistuttavat visuaalisesti hempeän värisiä auringonlaskuja, mutta niissä on myös geologista vertauskuvallisuutta auringonlaskuihin merellä. Teosten osana oleva marmori kun on alun perinkin saostunut muinaiseen mereen.

Myös erilaiset myytit ja tarinat ovat osa Maanala-näyttelyä. Niitä käsitellään kahdessa eri osiossa, joiden nimet ovat ”Mytologiat – Laskeutuminen maanalaiseen” ja ”Alas kaninkoloon – Tarinoiden syvyydessä”.

Maanala-näyttelyn Myytit-osiossa on vastassa Nicola Hicksin Minotaurosta esittävä teos ”Ode to Philip Larkin” (2021). Minotauruksen takana vasemmalla näkyy Jens Ferdinand Willumsenin Kuoleva Tizian (1935) ja oikealla Marianna Uutisen NaturNatur (2018).

Neljäs näyttelyn osio on ”Ihmisen jälki – Tutkimus ja hyödyntäminen”. Yksi tässä osiossa esillä olevista teoksista on Pascale Marthine Tayon Afrikan maiden timantintuotantoa käsittelevä Diamondscape. Teos koostuu muun muassa metallisista timanteista, jotka roikkuvat selkärankaa muistuttavien pyörivien tankojen päässä.

Neljännessä osiossa on myös Inma Herreran teos ”Through Fire” (2022), joka yhdistää kuvanveistoa, videota ja taidegrafiikkaa. Näyttelyn avajaisissa Herrera kertoi käyttävänsä taiteessaan paljon kuparia.

Osa Inma Herreran teoksesta ”Through Fire” (2022).

Through Fire on tehty yhteistyössä Boliden Kevitsan ja Boliden Harjavallan kanssa. Herrera kertoo Maanala-näyttelyn avajaisissa teoksen tekemisestä: ”Olen päässyt syventymään materiaalin alkuperään, kuparimalmiin ja näkemään sen muuntumisprosessin, jossa se sulatetaan ja valetaan muottiin, lopulta muuntuen kuparilevyjen muotoon.”

Maanala-ryhmänäyttelyn avajaiset on katsottavissa Amos Rexin Youtube-kanavalla. Suosittelen katsomaan! Varsinainen ohjelma alkaa museonjohtaja Kai Kartion tervehdyksellä kohdasta 15:34.

Maanala-näyttelyyn kannattaa tehdä visiitti, ja se tarjoaa varmasti uusia näkökulmia geologiaan ja maanalaisiin maailmoihin. Näyttely on avoinna 21.8.2022 asti. Aukioloajat ja muut yksityiskohdat kannattaa tarkistaa Amos Rexin verkkosivuilta.

Pienenä geologisena täsmennyksenä haluan kuitenkin lopuksi todeta, että geologisia luonnonvaroja löytyy maaperän lisäksi myös kallioperästä. Näistä voi käyttää yhteisnimitystä maankamara. Tämä siis viitaten aivan näyttelyn alussa olevaan tekstiin, jossa todetaan, että ”maaperästä [eli siis maankamarasta] löytyvät aarteet, kuten kulta, timantit, himoitut mineraalit ja öljy […]”. 

Hauska yksityiskohta ryhmänäyttelyssä on vanhoista, aiheeseen liittyvistä postikorteista tehdyt kollaasit ympäri näyttelytilaa. Teoksen on tehnyt João Penalva ja sen nimi on ”Dear Bertha, it’s both beautiful and creepy down here, but very clean.” (2022)

Tämä blogiteksti perustuu tekstiin sisällytettyjen linkkien ja alla olevan viitteen lisäksi näyttelykäyntiin sekä itse näyttelyssä ja näyttelyesitteessä oleviin teksteihin.

Lähde:

1 Baker, A. J. & Fallick, A. E. 1989. Heavy carbon in two-billion-year-old marbles from Lofoten-Vesterálen, Norway: Implications for the Precambrian carbon cycle. Geochimica et Cosmochimica Acta 53, 1111–1115. https://doi.org/10.1016/0016-7037(89)90216-0

Advertisement

Kissankulta kimaltaa – mutta mitä kissankulta oikeastaan on?

Oikeasta kullasta valmistettuja kultaharkkoja; kissankulta ei ole kultaa. Kuvituskuva: Pixabay.

Moni on saattanut kuulla sanan kissankulta (tai katinkulta), mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa?  Kissankullan merkitys on herättänyt keskustelua viimeisen vuoden aikana useammassa eri paikassa, joten ajattelin taustoittaa sanan taustaa myös täällä blogissa. Jos olet kiireinen lukija, löydät tekstin lopusta yhteenvedon, johon on tiivistetty aiheen pääkohdat.

Kirjallisuuskatsaus kissankullasta

Eri keskusteluista tekemieni havaintojen perusteella nykyään osa henkilöistä pitää kissankultaa synonyyminä kiillemineraalien (biotiitti ja/tai muskoviitti), osa rikkikiisun kanssa. Nyt on aika selvittää kumpi on, vai ovatko molemmat, oikea vastaus!

Tapio Horila on tutkinut 1800-luvun geologisia uudissanoja. Hänen tutkimuksensa julkaistiin vuonna 1967. Horilan mukaan “kissankultakivi” tai ”katinkultakivi” on rinnastettu kiilleliuskeeseen (ruots. glimmerskiffer) jo vuonna 1856 Antero Vareliuksen julkaisemassa kirjassa Enon Opetuksia Luonnon asioista, osa 2.  

Horila kirjoittaa, että katinkultaa on 1700–1800-luvuilla käytetty ruotsin tai saksan kansanomaisen ilmaisun käännösvastineena (kattgull, mica). Joissakin lähteissä, joita Horila käy läpi, on kissankulta ja katinkulta rinnastettu toisiinsa synonyymeinä, ja myös glimmer-sana saatetaan suomentaa katinkultana.

Tekemäni pieni kirjallisuus- ja lehdistökatsaus tukee Horilan näkemyksiä. Tässä muutamia otantoja teksteistä, jotka löysin Kansallisarkiston digitaalisesta arkistosta, ja jotka selkeästi liittyvät geologiaan:

Yhtenä vanhimpana esimerkkinä nostan esiin Suomen teollisuuslehdessä vuonna 1889 julkaistun artikkelin Suomen kivenhakkuuteollisuudesta, jossa katinkulta mainitaan: ”Pyterlahden rapakivigraniitti on enimmäkseen ukonkivestä köyhää, kuitenkin löytyy valkoistakin, joka vähän vivahtaa punaiseen. Maasälvän välissä löytyvä katinkulta on tummaa, melkein mustaa; kuitenkin on tästä poikkeuksia niin että voi löytyä hopeanhohtavan valkoistakin katinkultaa.” Artikkeli ei anna katinkulta-termille toista synonyymia, mutta kivilajin perusteella katinkultaa käytetään tässä yhteydessä kiilteestä.

Lisäksi jo vuonna 1880 julkaistussa Suomen maantiede kansalaisille (Ignatius, 1880) kirjassa käydään läpi Suomen geologisia piirteitä: ”[t]oiset, näihin [maasälpiin] sekoitetut rakeet ovat niin-ikään valkeita tai harmaita, mutta niissä ei ole näin sileät pinnat; nämä ovat kvartsia eli ukonkiveä; ja äsken mainittujen välissä on muita, useimmiten paljon hienompia tumman-, melkein mustan-värisiä rakeita, jotka, jos niitä kovasti painaa kynnellä tai veitsen kärjellä, murenevat hienoiksi kilseiksi. Näitä sanotaan kiilloksi, välkkeeksi eli kissankullaksi.”

Liuske, joka sisältää runsaasti biotiittia. Kuva: James St. John/Flickr, CC BY 2.0

Pellervo-lehdessä Urho Åberg on vuonna 1927 kirjoittanut artikkelin Sementtitiilet maatalousrakennuksissa, jossa hän käy läpi tiilten valmistusraaka-aineita. Soran kohdalla hän kirjoittaa näin: ”Liiaksi kiillettä (katinkultaa) sisältävää soraa pidetään myös [likaisen ja ruosteisen soran lisäksi] ala-arvoisena.”

Suomen Kuvalehdestä taas löytyy vuodelta 1929 geologi Aarne Laitakarin kirjoittama teksti Kivet puhuvat, jossa hän kuvittelee johdattelevansa ”jotakin Kuvalehden lukijaperhettä” silloisen teknillisen korkeakoulun kivikokoelmassa. ”Kun kipsikivi on nähty ja selitetty, on näytettävä pikku Liisalle kissankultaa. Sitä on suurina valkoisina levyinä, paljon suurempina ja valkoisempana kuulemma, kuin siinä kivessä, josta pojat kesällä maalla ollessaan sitä kaivoivat. Tällainen valkoinen kiille on hyvää sähkön eristäjää, ja sähkökojeisiin sitä käytetäänkin.”

Liuske, joka sisältää runsaasti muskoviittia (tummat yksittäiset kappaleet ovat amfibolia). Kuva: James St. John/Flickr, CC BY 2.0.

Suomen sotilasaikakauslehdessä (1.7.1933) on Pohjois-Karjalan mineraaleja koskeva kappale, jossa taas kirjoitetaan seuraavasti: ”Samoin on huomattava moskoviitti [muskoviitti] (kissankulta), jolla on suuri käyttö sähkötekniikassa, ja jonka parhaat levyt ovat hopeaakin kalliimpia.”

Tämän katsauksen perusteella kissan-/katinkulta rinnastuu siis yleisesti kiilteeseen tai yksityiskohtaisemmin biotiittiin/muskoviittiin, jotka molemmat ovat siis kiillemineraaleja.

Mutta entäs se rikkikiisu?

Kuten aikaisemmin kirjoitin, saatetaan kissankulta rinnastaa nykyään myös rikkikiisuun, joka on sulfidimineraali.

Rikkikiisukiteitä. Kuva Anders Sandberg/Flickr, CC BY 2.0.

Englanniksi rikkikiisun synonyyminä käytetään toisinaan nimitystä ”fool’s gold”, eli ”hullunkulta” tai ”hölmönkulta”. Esimerkiksi Glossary of Geology (2005) antaa seuraavaan määritelmän: ”A popular term for pyrites resembling gold in color; specif. pyrite and chalcopyrite.” Vapaasti suomentaen hullun kulta käytetään siis ulkonäöltään kultaa muistuttavista kiisuista, etenkin rikkikiisusta (syn. pyriitti) tai kuparikiisusta.

Suorana käännöksenä kissankulta, cat-gold tai cat gold (lisäys: David Rickard käyttää myös cat-silver-termiä), ei englanniksi tuota kovinkaan paljon osumia, eikä sitä löydy esimerkiksi aiemmin mainitusta Glossary of Geology -kirjasta. Mindat-sivusto määrittelee sanan kuitenkin synonyymiksi kiilleryhmän kanssa.

Kissankulta ja hullunkulta lähtökohtaisesti viittaavat kuitenkin eri mineraaleihin, vaikka molempia on käytetty ulkonäöltään kultaa muistuttavasta asiasta. Näin toteaa myös rikkikiisusta tietokirjan kirjoittanut David Rickard. Rickardin mukaan ensimmäinen julkaistu teksti, jossa ‘fool’s gold’ esiintyy saattaa olla vuonna 1829 julkaistu teksti.

Suomenkielisessä Wikipediassa katinkulta annetaan sekä rikkikiisun että biotiitin synonyymeiksi, joskin artikkelisivuilla se mainitaan ainoastaan rikkikiisun kohdalla. Google translate -palvelu taas kääntää fool’s gold -sanan kissankullaksi. Ei ihme, jos kissan-/katinkullan merkitys saattaa hämmentää!

Kuvakaappaus Wikipedian katinkulta-täsmennyssivusta.

En ole löytänyt tarkempia viitteitä siitä, milloin kissan-/katinkulta on alkanut suomen kielessä yleistyä tarkoittamaan myös rikkikiisua. Vuodelta 1931 löysin Pienviljelijäin keskusliiton järjestölehdessä Yhteistyössä julkaistun Kulta-nimisen tarinan, jossa mielestään kultaa löytänyt mies lähtee kaupittelemaan löydöksiään Suomen Pankkiin. Tarinassa käydään seuraava dialogi, jossa pankin edustaja kutsuu rikkikiisua kissankullaksi:

– Hyvä ystävä. Ei tämä kultaa ole. Moni on ennenkin kaupitellut tätä. Se on kissankultaa. – Kissankultaa! Ei! Tunnenhan minäkin, mikä on kissankultaa! Se on suomuksina ja tämä on rakeina… – No ei nyt kissankultaa, mutta ei paljon arvokkaampaakaan. [–] Oman pitäjän papinpoika oli opiskelemassa Helsingissä. Hänelle uskoi Matti huolensa. Hänkin tunsi Matin kivet rikkikiisuksi.” (Huom! Siitä, onko tarinalla totuuspohjaa, ei ole tietoa.)

Esimerkkinä uudemmista lähteistä, joissa kissankulta määritellään, on vuonna 1982 Geologian tutkimuskeskuksen julkaisema Perustietoa malminetsijälle -opas. Siinä todetaan biotiitin kohdalla seuraavasti: ”Biotiitti muuttuu rapautuessaan keltaiseksi katinkullaksi.” Myöhemmin oppaassa annetaan ymmärtää, että katinkulta ei rinnastu esimerkiksi rikkikiisuun: ”Yleensä malmimineraalit esiintyvät kivissä metallinkiiltoisina täplinä. Auringossa kauniisti kimalteleva kiille- eli katinkulta on helppo oppia erottamaan kiisuista.

Vuonna 1994 julkaistussa Malminetsijän kivioppaassa ollaan samoilla linjoilla Perustietoa malminetsijälle -oppaan kanssa, joskin katinkulta on vaihtunut kissankultaan: ”Biotiitti muuttuu rapautuessaan kullankiiltoiseksi, jolloin sitä sanotaan kissankullaksi.” Myös Geologia.fi-portaali toteaa kissankullan olevan biotiittia. TNC 86 Geologisk ordlist -kirja (1988) on lähes samaa mieltä edellisten viitteiden kanssa todeten, että kullankiiltävää muskoviittia kutsutaan kissankullaksi.

Joka tapauksessa kissankulta ei ole nykyään virallinen geologinen termi. Suosittelen siksi arvioimaan onko sen käyttö tarpeellista ainakaan ensisijaisena terminä. Myös Horilan mukaan katin-/kissankulta esiintyy 1800-luvun loppupuolella harvemmin oppikirjoissa kuin sanastoissa siksi, että oppikirjojen tekijät ovat pitäneet sitä “rahvaankielenä”, kuten Horila sen muotoilee.

Mikäli haluat käyttää kissankultaa geologisessa tekstissä, on tärkeä määritellä mihin sillä viitataan – ja myös sanan käyttäjänä tiedostaa sanan monitulkintaisuus. Kaunokirjallisuudessa kissankulta voi toimia esimerkiksi metaforana jollekin, joka näyttää muulta kuin mitä se todellisuudessa on.

Yhteenveto

  • Kissankulta ja katinkulta ovat toistensa synonyymeja.
  • Kirjallisuuden perusteella kissan-/katinkulta on suomen kielessä viitannut alkujaan nimenomaan kiilteeseen joko yleisesti tai yksityiskohtaisemmin biotiittiin tai muskoviittiin, jotka molemmat ovat kiilleryhmän mineraaleja. Kissankulta ei viittaa oikeaan kultaan.
  • Englanninkielinen termi ”fool’s gold” viittaa rikki- tai kuparikiisuun.
  • Nykyään kissan-/katinkulta saattaa suomen kielessä viitata sekä kiilteeseen (yleisesti tai yksityiskohtaisemmin biotiittiin tai muskoviittiin) että rikkikiisuun.
  • Epäselvää on toistaiseksi se, missä vaiheessa kissankulta nimitys on suomen kielessä alkanut rinnastua rikkikiisuun. Vielä 1990-luvulla kirjoitetuissa teksteissä, joissa kissankulta määritellään, sillä tarkoitetaan nimenomaan kiillettä, ei rikkikiisua.
  • Kissan-/katinkulta on hyvä esimerkki siitä, kuinka sanojen merkitys muuttuu ja alkuperä hämärtyy ajan saatossa. Geologisten termien ja niiden merkityssisällön muutoksen ymmärtäminen on sekä kiinnostavaa että tärkeää – suosittelen! Tietoa termien kehityksestä löytyy kirjallisuudesta, kun malttaa vain etsiä.

Päivitys 14.1.2022: Julkaisun jälkeen täsmennetty otsikkokuvan kuvatekstiä sekä lisätty yhteenvetoon tieto siitä, että kissankulta ei ole oikeaa kultaa.

Päivitys 15.1.2022: Lisätty blogiin lyhyt teksti viitaten David Rickardin kirjaan.

Päivitys 10.8.2022: Korjattu Ignatiuksen vuosiluku olemaan 1880 (ei 1890), ja tehty tästä syystä pieniä muutoksia myös itse tekstiin.

Päälähteet

Aho, L. (toim.), 1982. Perustietoa malminetsijälle. Geologinen tutkimuslaitos, Opas 9. [https://tupa.gtk.fi/julkaisu/opas/op_009.pdf]

Elenius, E. 1931. Kultaa. Yhteistyö: Pienviljelijäin keskusliiton tiedonantaja. 1.8.1931. Sivut 278–281.

Geologisk ordlista. Glossary of Geology. TNC 86. 1988. Tekniska nomenklaturcentralens publicationer nr 86.

Horila, T. 1967. 1800-luvun geologiset uudissanat Antero Vareliuksen kielessä. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 285.

Ignatius, K. E. F. 1880. Neljäs luku. Silmäys Suomen geologillisiin oloihin. Teoksessa Ignatius, K. E. F., Suomen maantiede kansalaisille, osa  I. Suomen kirjallisuuden seura.

Karhunen, P. (toim.), 1994. Malminetsijän kiviopas. Geologinen tutkimuskeskus, Opas 38. [https://tupa.gtk.fi/julkaisu/opas/op_038.pdf]

Laitakari, A. 1929. Kivet puhuvat. Suomen Kuvalehti, 26.1.1929.

Neuendorf, K.K.E., Mehl, Jr. J.P. ja Jackson, J.A. (toim.) 2005. Glossary of Geology. American Geological Institute, 5.painos.

Rickard, D. 2015. Pyrite. A Natural history of Fool’s gold. Oxford University Press.

Stenbäck, J. (toim.) 1889. Suomen kivenhakkuuteollisuus. Suomen teollisuuslehti, 1.9.1889. Åberg, U. 1927. Sementtitiilet maatalousrakennuksissa. Pellervo, 22.9.1927.

Catherine Raisin – metamorfisten kivien tutkimuksen edelläkävijä

(English summary at the end)

Elokuussa 1910 järjestettiin yhdestoista kansainvälinen geologinen kongressi Tukholmassa. Osanottajia kokouksessa oli noin 900 lähes kaikista Euroopan maista sekä Australiasta, Kiinasta, Japanista ja Yhdysvalloista.1

Yksi kokouksen osanottajista oli geologi Catherine Raisin, jota pidetään yhtenä tärkeimpänä geologian naispioneerina Isossa-Britanniassa. Suomesta kokoukseen osallistui ainakin geologi Jakob Johannes Sederholm (1863–1934), joka tuohon aikaan työskenteli Geologisen toimikunnan johtajana.  

Catherine sai palkinnon, jota hän ei voinut itse vastaanottaa sukupuolensa vuoksi

Catherine syntyi vuonna 1855 Camdenissa, Lontoossa. Catherinen kerrotaan kiinnostuneen geologiasta jo lapsena2. Geologian lisäksi hän opiskeli kasvi- ja eläintiedettä.  

Vuonna 1893 Catherine sai ensimmäisenä naisena Lontoon geologisen seuran myöntämän Lyell Fund -palkinnon, joka myönnetään erinomaisesta panoksesta geotieteiden tutkimuksessa ja tutkimuksen soveltamisessa. 

Catherine ei kuitenkaan voinut noutaa palkintoa itse, sillä tuohon aikaan naiset eivät saaneet edes osallistua Lontoon geologisen seuran kokouksiin. Hänen puolestaan palkinnon vastaanotti geologian professori Thomas George Bonney, jonka kanssa Catherine teki yhdessä tutkimusta. 

Lontoon geologiseen seuraan Catherine pääsi liittymään vasta vuonna 1919, kun seura muutti sääntöjä seuran jäsenten sukupuolta koskien. Catherine oli tuolloin 64-vuotias.  

Catherine matkusti uransa aikana paljon ulkomailla. Ruotsissa järjestetyn geologisen kongressin lisäksi hänen tiedetään osallistuneen esimerkiksi Torontossa pidettyyn Kansainväliseen geologiseen kongressiin vuonna 19133

Catherine matkusti myös Suomessa

Burekin ja Kölbl-Ebergin kirjoittaman artikkelin mukaan Catherine olisi vieraillut Suomessa mahdollisesti 1800-luvun lopussa4. (Tarkasti ottaen he kirjoittavat: “Catherine travelled widely to collect their specimens as far afield as Vosges Mountains, the Eifel region, Brenner Pass, and other areas including Finland and Sweden. (Burek 2003b). He acknowledged this in 1899 (Bonney & Raisin 1899).”) Tarkempia tietoja tästä mahdollisesta matkasta en ole valitettavasti toistaiseksi löytänyt. 

Suomessa Catherine vieraili kuitenkin 1900-luvun alussa. Helsingin Sanomista löytämäni uutisen perusteella Tukholman geologisen kokouksen aikana ulkomaisten geologien piirissä oli herännyt kiinnostus matkustaa Suomeen:  

“Wiime wuonna Tukholmassa pidetyssä kansainwälisessä geologien kongressissa ilmaisiwat muutamat geologit aikomuksen tulla tutkimusmatkalle Suomeen. Tämä ajatus heräsi erään kerran keskusteltaessa alkuwuorista ja erittäinkin gneissin synnystä. Kuten yleensä tiedettäneen, esiintyy näitä wuorilajeja erittäin selwästi Suomen etelärannikolla ja ulommissa meren saarissa […]” (Helsingin Sanomat 21.7.1911)

Uutisessa mainitaan usean muun geologin lisäksi “Miss A. Raisin Lontoosta”. Hän on erittäin todennäköisesti juuri Catherine, sillä hänen koko nimensä on Catherine Alice Raisin. Catherine myös työskenteli Bedford Collegessa Lontoossa.  

Elokuun 22. päivä 1911 Aamulehti kirjoittaa ulkomaalaisten geologien tutkimusretken alkaneen Suomessa. “Dosentti nti Raisin Lontoosta” mainitaan myös tämän uutisen yhteydessä. 

Kiinnostavaa on se, että Aamulehden uutisessa mainitaan Helsingistä tutkimusmatkalla olevan mukana oppaana toimineen Sederholmin lisäksi “maisterit Eskola ja Mäkinen”. Uutisen maisteri Mäkinen viitannee geologi Eero Mäkiseen, jonka väitöskirja (Die Granitpegmatite von Tammela in Finnland und ihre Minerale) julkaistaisiin tätä tutkimusmatkaa seuraavana vuonna. Maisteri Eskola taas viitannee Pentti Eskolaan, joka valmistuisi tohtoriksi kaksi vuotta Mäkisen jälkeen, vuonna 1914. 

Metamorfisten kivien tutkijat

Maapallon kivilajit jaetaan kolmeen kivilajiluokkaan: magmakivet, sedimenttikivet ja metamorfiset kivet.

Metamorfisten kivien muodostuminen liittyy kiven ympäristössä tapahtuvan paineen ja/tai lämpötilan muutokseen. Metamorfisia kiviä syntyy esimerkiksi vuoristojen alueilla, joissa maanpinnalle syntyneet kivet voivat vuorijononpoimutuksessa joutua syvemmälle maankuoren sisään.

Metamorfiset kivet ovat voineet alun perin olla magma- tai sedimenttikiviä tai jopa jo aiemmin metamorfoituneita kiviä. Esimerkkejä metamorfisista kivistä ovat Suomenkin kallioperässä yleisiä olevat liuskeet ja gneissit. 

Catherine erikoistui geologiassa kivilajien ja mineraalien tutkimukseen, ja hänestä tuli serpentiniittien, eräiden metamorfisten kivien, asiantuntija.

Catherine keräsi sadoittain serpentiniittinäytteitä joita hän käytti sekä tutkimuksessaan että opetuksessaan. “Hän oli ensiluokkainen petrografi, jolla oli vahva käsitys mineraalien optisista ominaisuuksista – siihen aikaan aivan poikkeuksellista”, kirjoitti Doris L. Reynolds Nature-lehdessä julkaistussa Catherinen muistokirjoituksessa vuonna 19455

Valitettavasti Catherinen keräämien kivinäytteiden sijainti ei ole tiedossa. Cynthia Burekin mukaan Catherine kysyi ainakin kolme kertaa Bedford Collegelta, mitä hänen kokoelmilleen tapahtuisi hänen kuolemansa jälkeen, mutta ei saanut tiedusteluihin selkeää vastausta6.

Doris Reynolds kirjoittaa myös, että “Hänen [Catherinen] ensimmäinen artikkelinsa, joka koski Etelä-Devonin metamorfisia kiviä, julkaistiin vuonna 1887, ja se edustaa varhaista yritystä tunnistaa ja kartoittaa metamorfisia fasieksia.” Metamorfisella fasieksella viitataan metamorfisten kivien luokitteluun niiden sisältämien mineraalien perusteella eri paine- ja lämpötilaolosuhteissa.

Tästä päästään takaisin Pentti Eskolaan (1883–1964).

Pentti Eskolaa kuvataan useissa lähteissä metamorfisten kivien tutkimuksen uranuurtajaksi. Esimerkiksi Ilmari Haapala kirjoittaa: ”Hänen [Eskolan] 1914 valmistunut väitöskirjansa Orijärven alueen petrologiasta sai jo osakseen suurta kansainvälistä arvostusta, ja seuraavana vuonna hän esitti periaatteet metamorfiselle fasiesopille, mikä muodostaa edelleenkin yleisen metamorfisen petrologian rungon.”7

Korsmanin mukaan ”Hänen [Eskolan] mukaansa ei ollut olemassa tieteelliselle pohjalle perustuvaa teoriaa siitä, miten ja miksi metamorfoosi kivissä tapahtuu. […] Eskola alkoi lähestyä metamorfoosissa tapahtuvaa uudelleenkiteytymistä fysikaalisen kemian näkökulmasta.”8

Pidän kiinnostavana löytönä sitä, että Pentti ja Catherine osallistuivat samalle tutkimusmatkalle vuonna 1911: Pentti geologisen tutkijanuransa alkuvaiheessa olevana ja Catherine jo monta vuosikymmentä metamorfisia kiviä tutkineena geologina. 

Pentin tutkimuksiin liittyy tarina, jonka mukaan Pentti olisi piirtänyt ensimmäiset metamorfiset faasidiagramminsa yöllä palatessaan Eero Mäkisen väitöskaronkasta vuonna 19129. Eskolasta elämäkerran kirjoittanut Kalevi Korsman tosin ehdottaa ideoiden muhineen pidempään: “Ei niin vaativa idea voinut yhdessä yössä syntyä.”10

Ehkä Mäkisen väitöstilaisuudessa tai -karonkassa tapahtui jotakin, joka sai Pentin ajatukset loksahtelemaan paikalleen metamorfisen faasiteoriansa suhteen. En voi olla kuitenkaan miettimättä, olisiko myös Catherinella voinut ollut jonkinlainen rooli näiden ajatusten syntymisen taustalla. 

Tiede ja tutkimus eivät tapahdu tyhjiössä. Erilaisilla satunnaisilla kohtaamisilla esimerkiksi geologisilla retkillä voi olla merkittäviä vaikutuksia siihen, millaisia askeleita tutkimus ottaa ja mihin suuntaan. Tämän olen saanut konkreettisesti itsekin kokea.

Sallin itseni siis varovaisesti pohtia, olisiko Pentti ja Catherine voineet vuoden 1911 elokuussa keskustella näkemyksistään ja ideoistaan metamorfisten kivien tutkimukseen liittyen. Ja jos tällaisia keskusteluja käytiin, olisivatko ne voineet herättää uusia ajatuksia ja istuttaa tulevien läpimurtojen siemeniä multaan.  

Monien ensimmäisten nainen

Catherine oli edelläkävijä monella tavalla. Hän oli ensimmäinen nainen, joka osallistui Lontoon University Collegen geologian kursseille ja kasvitieteestä hän suoritti erikoissertifikaatin vuotta aiemmin, ennen kuin tutkintojen suorittaminen tuli naisille mahdolliseksi11.

Catherine teki uransa naisille tarkoitetussa Bedford Collegessa Lontoossa. Hän oli ensimmäinen nainen Isossa-Britanniassa, joka työskenteli geologian laitoksen johtajana (vuosina 1890–1920). Tämän lisäksi hän työskenteli osittain samaan aikaan kasvitieteen laitoksen johtajana (1891–1908) ja vararehtorina (1898–1901).  

Kokoelmiensa säilymisen lisäksi Catherine esitti kirjeidensä perusteella myös muita kysymyksiä, jotka kuulostavat tutuilta myös nykyajassa: “miksi geologiaa ei opeteta enemmän koulussa”, “milloin minulla on aikaa tehdä tutkimusta”, “miksi työsopimuksiani jatketaan eteenpäin vain vuosi kerrallaan” ja “miksi olemme niin ylityöllistettyjä ja alipalkattuja”12.

Olen todella kiinnostunut tietämään enemmän Catherinesta ja etenkin hänen tutkimusmatkoista Suomeen. Jos tiedät asiasta enemmän, otathan minuun yhteyttä jättämällä kommentin tai kirjoittamalla sähköpostin (eslehton(a)gmail.com).  Tekstin lainaukset suomenkielisiä uutisia lukuun ottamatta olen suomentanut vapaasti englanninkielisistä lähteistä.

Päivitetty 3.12.2021, klo 9:20: täsmennetty mahdolliseen 1800-luvun loppuun liittyvän matkan viitteen muotoilua.

Summary

Catherine Raisin (1855–1945) is considered one of the most important early female geologists in Britain. She did a lot of research related to metamorphic rocks, and her career have been described in English in many references (see the reference list).

I became interested in Catherine because I read that she may have traveled to Finland in the late 19th century: “Catherine travelled widely to collect their specimens as far afield as Vosges Mountains, the Eifel region, Brenner Pass, and other areas including Finland and Sweden. (Burek 2003b). He acknowledged this in 1899 (Bonney & Raisin 1899)“. (Burek & Kölbl-Ebert 2007.) Unfortunately, I haven’t found any more information on this. Based on my research, however, Catherine traveled to Finland in 1911 for a geological excursion.

What is interesting about this trip is that Pentti Eskola, who later became a distinguished researcher of metamorphic petrology, also took part in the trip.

It would be interesting to know if this possible meeting between Catherine and Pentti had any effect on Pentti’s subsequent investigations. For example, Doris Reynolds writes: “Her [Catherine] first paper, concerned with the metamorphic rocks of South Devon, was published in 1887, and is notable as representing an early attempt to recognize and map metamorphic facies”.

I am interested to know more about Catherine and especially about her possible research trips to Finland. If you have any information, please leave me a comment or email (eslehton(a)gmail.com).

Edited 3.12.2021, klo 9:20: I added more detailed reference related to the possible trip during the late 19th century.

Alaviitteet

1 Anonyymi, 1910.

2 Burek, 2003.

3 Burek, 2007.

4 Burek & Kölbl-Ebert, 2007.

5 Reynolds, 1945.

6 Burek, 2018. 

7 Haapala, 1986.

8 Korsman, 2015.

9 Haapala, 1997.

10 Korsman, 2015.

11 Creese & Creese, 1994. 

12 Burek, 2007.

Lähteet/References:

Sanomalehdet/News Papers

Helsingin Sanomat 1911. Ulkomaalaisia geologeja tutkimusmatkalle Suomeen. 21.7.1911.

Aamulehti 1911. Ulkomaalaisia geologeja wierailulla Tampereella. 22.8.1911.

Muut viitteet/Other references

Anonyymi 1910. The Geological Congress at Stockholm. Nature 84, 440–443.

Burek, C. V. 2003. Catherine Raisin, a role-model professional geologist. Geology Today 19, 107–111.

Burek, C. V. 2007. The role of women in geological higher education – Bedford College, London (Catherine Raisin) and Newnham College, Cambridge, UK. Teoksessa: Burek, C. V. & Higgs, B. (toim.), The Role of Women in the History of Geology, Geological Society, London, Special Publications 281, 9–38. https://doi.org/10.1144/SP281.2

Burek, C. V. & Kölbl-Ebert, M. 2007. The historical problems of travel for women undertaking geological fieldwork. Teoksessa: Burek, C. V. & Higgs, B. (toim.), The Role of Women in the History of Geology, Geological Society, London, Special Publications 281. https://doi.org/10.1144/SP281.7

Burek, C. V. 2018. Time to take responsibility for collections. Earth heritage 20, 22–23.

Creese, M. R. C. & Creese T. M. 1994. British women who contributed to research in the geological sciences in the nineteenth century. The British Journal for the History of Science 27, 23–54.

Haapala, I. 1986. Geologian yliopisto-opetuksen historia Suomessa. Opusculum 6, 3–63.

Korsman, K. 2015. Pentti Eskola – Geologisen tutkimuksen ja opetuksen uudistaja. Bidrag till Kännedom av Finlands Natur och Folk 195.

Haapala, Ilmari. 1997. Eskola, Pentti. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (viitattu 2.12.2021)

Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-007083 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Reynolds, D. L. 1945. Dr. Catherine Alice Raisin. Nature 15, 327–328.

Polkupyörän historian geologinen käänne

Kesäkuussa 1817 saksalainen keksijä Karl von Drais ohjaa kehittämänsä kahden pyörän päällä liikkuvan potkupyöränsä tielle, joka johtaa Mannheimin kaupungista kohti Schwetzingenia. Se on tuolloin alueen paras tie, kirjoittavat Hadland ja Lessing kirjassaan Bicycle Design – An Illustarated History. Testiajo potkupyörällä kestää alle tunnin ja sen aikana Drais ehtii matkustaa 8 mailia, eli lähes 13 kilometrin matkan.

Draisin kehittämä puinen potkupyörä, Laufmaschine, oli nykyisen polkupyörän esimuoto. Pyörässä ei ollut polkimia, vaan vauhtia pidettiin yllä potkaisemalla jalalla maata. Suomeksi tällaista potkupyörää kutsutaan myös draisiiniksi.

Mount Tambora Volcano, Sumbawa Island, Indonesia
Tamboran tulivuoren kaldera (läpimitta noin 6 km). Kuva. NASA, tekijänoikeudeton.

Mutta mitä tekemistä potkupyörällä on geologian kanssa?

Drais oli kehitellyt jo 1810-luvun alussa nelipyöräistä kulkuvälinettä, jota voisi liikuttaa ihmisvoimin ilman hevosta. Tähän keksintöön liittyi todennäköisesti Euroopassa koettu huono satovuosi vuonna 1812. Draisin mukaansa tällaisesta kulkuvälineestä olisi voinut olla hyötyä myös sota-aikana esimerkiksi haavoittuneiden kuljettamisessa (Drais 1816, Hadlandin ja Lessingin 2014 mukaan). Tällä Drais viitannee käynnissä olleisiin Napoleonin sotiin. Nelipyöräinen keksintö ei kuitenkaan levinnyt laajempaan käyttöön.

Kolme vuotta tästä alkoi geologinen tapahtuma, jolla oli vaikutuksia koko maapalloon: Indonesiassa sijaitsevan Tambora-tulivuoren purkaus vuonna 1815. Tamboran purkaukseen viitataan usein historiallisen ajan suurimpana tulivuorenpurkauksena. Tamboran purkaushuippu oli vuonna 1815 huhtikuun 10. päivä, jolloin tulivuoresta purkautui arvioiden mukaan 150 kuutiokilometriä hienojakoista kivipölyä, vulkaanista tuhkaa.

Vuoteen 1816 viitataan usein vuotena ilman kesää, sillä Tamboran tulivuorenpurkaus viilensi hetkellisesti ilmastoa. Tulivuorenpurkauksella oli laajat vaikutukset tulevan vuoden satoihin myös Euroopassa. Ruuasta oli laajamittaista pulaa. Myös hevoset kuolivat nälkään tai niitä käytettiin ihmisten ravinnoksi. Hevosettomalle kulkuvälineelle oli siis tarvetta.

Kesällä 1817 Drais esitteli kaksipyöräisen potkupyöränsä.

Hadlandin ja Lessingin mukaan Tamboran tulivuorenpurkauksen yhteydestä potkupyörään ei ole löydetty suoraa todistetta Draisin omista dokumenteista, mutta yhteys näiden kahden asian välille on tulkittu esimerkiksi vanhojen uutisten ja Draisin keksintöjen ja huonojen satovuosien ajoitusten perusteella.

Vaikka nykyaikaisen polkupyörän kehittyminen on tätä tekstiä monimutkaisempi tarina, pidetään Draisin potkupyörää yhtenä merkittävänä asiana polkupyöräilyn historiassa. Ja yhtenä syynä tämän keksinnön taustalla saattoi olla Tamboran tulivuorenpurkaus.

Jäljennös noin vuoden 1818 potkupyörästä. Kuva: Wuselig, CC BY-SA 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-sa/4.0, via Wikimedia Commons

Tekstin päälähteenä on käytetty kirjaa: Hadland, T. & Lessing, H.-E. 2014. Bicycle Design – An Illustrated History. The MIT Press, Cambridge, Massachusetts.

Ps. Tamboran tulivuoren purkauksen vaikutuksia on käsitelty useammasta näkökulmasta eri medioissa. Lue lisää esimerkiksi näistä artikkeleista (linkit tarkastattu 9.8.2021) :

Yle, Marcus Ziemann: Polkupyörä 200 vuotta – Pyörä keksittiin, kun hevoset syötiin nälkään, 13.11.2016.

Helsingin yliopisto, Hanna Vehkamäki: Rikkihappo on vaikuttanut osamnien sotamenestykseen, Frankesteinin hirviön tarinaan ja Maiju Lassilan kirjailijan uraan, 27.5.2021.

Helsingin Sanomat, Juha Typpö: Huono sää oli syy Frankesteininkin syntyyn: Helsingissä pidetään luento elokuvien ja ilmastonmuutoksen yhteyksistä, joita löytyy enemmän kuin uskoisi, 16.3.2017.

Tiedetuubi, Jarmo Korteniemi: Historian suurin räjähdys sattui 200 vuotta sitten, 12.4.2015.

Agricola-verkko,Taneli Hiltunen: Tulivuori sineitöi Napoleonin kohtalon? 6.9.2018.

Hautakivet kuhisevat elämää

Kuva: aitoff/Pixabay

Lämpötilan ja kosteuden vaihtelua, vähän ravinteita sekä altistumista UV-säteilylle. Hautakivet eivät äkkiseltään vaikuta elämän tyyssijalta.

Kolmelta mantereelta ja yhdeksältä eri hautausmaalta tutkittujen hautakivien pintojen perusteella hautakivissä vipeltää kuitenkin joukko erilaisia mikrobeja (Brewer & Fierer, 2018).

Brewerin ja Fiererin tutkimuksen mukaan mikrobien esiintymiseen vaikutti eniten hautakivien maantieteellinen sijainti: lauhkean ilmastovyöhykkeen hautakivet erosivat mikrobilajistoltaan selvästi trooppisessa ja subtrooppisessa ilmastovyöhykkeessä sijaitseviin verrattuna.

Samoilta hautausmailta tutkittujen graniitti- ja kalkkikivihautakivien perusteella myös kivilaji vaikutti siihen, millaisia mikrobeja hautakiven pinnalla elää. Tutkijat toteavat artikkelissaan, ettei ole kuitenkaan vielä täysin selvää, vaikuttaako mikrobien mieltymyksiin eniten kiven fysikaaliset ominaisuudet, kuten huokoisuus, vai kemialliset ominaisuudet, kuten koostumus ja pH.

Hautakiven iän, eli koska hautakivi on pystytetty, ei sen sijaan huomattu merkittävästi vaikuttavan siihen, millainen mikrobilajisto hautakiven pinnalla eli.

Kuollut, vai elävämpi kuin uskoisikaan? Kuva: aitoff/Pixabay.

Hautakivien pinnoilla viihtyvät erilaiset eliölajistot voivat vaikuttaa myös siihen, kuinka erilaiset hautakivet rapautuvat (esim. Warscheid & Braams, 2000). Rapautumiseen liittyen kannattaa lukea aikaisemmin kirjoittamani artikkeli aiheesta.

Brewerin ja Fiererin tutkimus ei ole ensimmäinen, joka keskittyy kivimonumenttien pinnan eliöihin: varhaisimmat tutkimukset tästä aiheesta on julkaistu 1990-luvulla. Eliöiden vaikutus kivien rapautumiseen on kuitenkin edelleen huonosti tunnettu asia (Scheerer et al., 2008).

Hautakivien pinnalla elävät mikrobit ovat yksi mainio esimerkki geodiversiteetin ja biodiversiteetin suhteesta. Lisääntynyt käsitys hautakivien, ja muilla kivestä rakennettujen monumenttien, pinnalla elävien eliöiden mieltymyksistä ja lajien vaikutuksesta kivien rapautumiseen voi auttaa tulevaisuudessa suojelemaan arvokkaita monumentteja.

Richard Yuretich, Yhdysvaltain kansallisen tiedesäätiön edustaja, on todennut eliöihin liittyvän hautakivitutkimuksen tuovan myös uuden näkökulman kysymykseen: ”Mitä sinä haluat hautakiveesi?”

Lue myös muut hautakivien kertomaa -julkaisut!

Lähteet:

Brewer, T. E. & Fierer, N. 2018. Tales from the tomb: the microbial ecology of exposed rock surfaces. Environmental Biology 20(3), 958–970. https://doi.org/10.1111/1462-2920.14024

Scheerer, S., Morales, O. O. & Gaylarde, C. 2008. Chapter 5, Microbial deterioration of stone monuments – An updated overview. Advances in applied microbiology 66, 97–139. https://doi.org/10.1016/S0065-2164(08)00805-8

Warscheid, Th. & Braams, J. 2000. Biodeteriation of stone: a review. International Biodeteriation & Biodegradation 46(4), 343–368. https://doi.org/10.1016/S0964-8305(00)00109-8

Norppapolku ja sen salaisuus

EL_Norppapolku_2
Norppapolun kallioilta avautuu hienot näköalat Saimaalle.

Geologia on kivaa kesälomallakin. Tästä syystä viime kesänä lomakohteekseni valikoitui Saimaa Geopark. Liittyipä kohdevalintaan sekin, että Savonlinnan lörtsyt olivat vain kivenheiton päässä. Jotta jaksaa retkeillä on muistettava myös syödä hyvin!

Geokohteita Saimaa Geoparkissa on huimat 65 kappaletta. Yksi niistä on Puumalan Norppapolku. Vuonna 2018 Norppapolku sijoittui Vuoden retkipaikka -äänestyksessä 3. sijalle.

EL_Norppapolku_1
Norppapolku kulkee pieniä matkoja myös kallioiden ja kangasmaaston ulkopuolella. Yksi suositelluista lähtöpaikoista on Puumalan keskusta, jolloin pääsee ylittämään Puumalansalmen sillan. Puumalansalmi on syntynyt kallion ruhjelaaksoon.

Norppapolku on noin 13 kilometrin pituinen rengasreitti, joka kiemurtelee vaihtelevassa maastossa aina harjuista korkeisiin kallioihin.

Polkua ei tarvitse ahmia kerralla, vaan sen voi kiertää myös lyhyempinä osakierroksina, joita on kolme: Kitulan lenkki, Kaivannon kieppi ja Kotkatsaaren kierros.

Norppapolulla tulee tutuksi niin drumliinit, muinaisrannat, supat kuin alueen kallioperä ja sen kehitys.

EL_Norppapolku_5
Norppapolun kangasmaastoa.

Alueen kallioperä koostuu yleistetysti noin 1 900 miljoonaa vuotta vanhasta kiillegneissistä ja sitä hieman nuoremmista granitoideista. Puumalansalmi on muodostunut kallioperän ruhjelaaksoon.

EL_Norppapolku_3
Granaattipitoista kiillegneissiä lähikuvassa. Punertavat pyöreähköt alueet ovat granaattia, tummat alueet kiillettä.

Yleisin kivilaji Norppapolulla on granaattia ja kordieriittia sisältävä kiillegneissi. Molemmat mineraalit ovat metamorfisia mineraaleja, jotka ovat syntyneet kiveen sen uudelleen kiteytyessä korkeammassa lämpötilassa ja paineessa.

Alkujaan tämä aines on nimittäin ollut merenpohjan savea, joka vajaa 1 900 miljoonaa vuotta sitten paistui alueelle kohonneen vuorijonon uumenissa kiillegneissiksi – samalla tavalla, kuin Roihuvuoressa, Helsingissä, oleva granaatintäyteinen kallio.

EL_Norppapolku_4
Järvimaisemat ovat huikeita! Kannattaa kuitenkin myös katsoa tarkasti jalkoihinsa…

Norppapolun salaisuus liittyy alueen kallioperään ja jatkuvasti planeetallamme käynnissä olevaan kiviaineksen kiertokulkuun.

Kotkatsaaren itäpuolelta löytyy hiekkaranta, jonne kannattaa poiketa (Norppapolku kulkee hyvin lähellä rantaa). Sieltä nimittäin löytyy rantahiekan seasta granaattia – paljon granaattia!

Granaattiranta ei ole listattu polun geologiin kohteisiin ja sen löytäminen oli mukava yllätys.

EL_Norppapolku_8
Näetkö tuossa kuvassa punertavamman alueen hiekkarannalla, lähellä kalliota? Se on granaattia!

Granaatti on päätynyt rantahiekkaan granaattipitoisen kiillegneissin rapautuessa. Rapautuessaan kivi hajoaa pienemmiksi kappaleiksi ja lopulta yksittäisiksi mineraalirakeiksi.

Kallioperän rapautumisen kautta on syntynyt myös Kotkatsaaren rantahiekka.

EL_Norppapolku_7
Kotkatsaaren rantahiekkaa lähikuvassa. Kaikki punertavat rakeet ovat granaatttia.

On hauskaa ajatella, että saviaines, joka aikoinaan möllötti muinaisen meren pohjassa on pitkän geologisen kiertomatkan päätteeksi päässyt granaatiksi muuttuneena takaisin veden liplatuksen äärelle. MiljoTällä kertaa tosin Saimaan aaltojen syleiltäväksi.

Mihinköhän tämä aines vielä vuosimiljoonien aikana päätyy?

EL_Norppapolku_6
Katso tarkasti aallonmerkkien harjanteita, niissä hennosti näkyvät punertavat raidat ovat yhteen kasautuneita granaattirakeita.

Norppapolku on tutustumisen arvoinen – suosittelen! Maisemat ovat upeita, ja geologia on hienolla ja monipuolisella tavalla läsnä.

Oletko retkeillyt Norppapolulla tai aiotko suunnata sinne tänä kesänä? Löysitkö granaattia kallioperästä tai rantahietikosta?

Lue lisää Norppapolusta:

Saimaa Geoparkin sivuilta
Puumalan matkailuneuvonnan sivuilta

Saimaa Geoparkin kohteista Kummakivi on päässyt osaksi aikaisempaa blogissa julkaistua tiederunoa. Jos haluat lukea lisää granaattirantahiekoista, lue Yhdysvalloissa sijaitsevasta “Rubiinirannasta”.

Muista retkeillä vastuullisesti luonto ja muut retkeilijät huomioiden!

Merellinen muovismoothie

muovismoothie1_Elina Lehtonen

Joko korona-arki väsyttää? Tämä energiapitoinen smoothie antaa kesäpäiviin virtaa. Resepti lopussa.

Maapallo 200 miljoonaa vuotta sitten: meressä vilistää mikroskooppisen pieniä eliöitä, planktonia. Aurinko helottaa.

Aurinkoenergian voimin eliöt yhteyttävät, eli muuttavat hiilidioksidia ja vettä hiilihydraateiksi ja hapeksi.

Kuollessaan nämä eliöt uppoavat meren pohjaan. Jäännösten päälle kerrostuu sedimenttiainesta ja lisää eliöiden jäänteitä. Vanhemmat kerrokset painautuvat hiljalleen yhä syvemmälle satojen metrien ja lopulta kilometrien syvyyteen.

Hapellisissa olosuhteissa eliöissä oleva orgaaninen hiili hajoaa ja palaa takaisin osaksi elonkehää. Hapettomissa olosuhteissa tämä biomassa käy läpi muodonmuutoksen, jossa paineen ja lämpötilan nousun myötä eliöiden jäänteistä paistetaan raakaöljyä ja maakaasua.

Jotta eliöt voivat muuttua öljyksi, on orgaanista ainesta sisältävän sedimentin pitänyt hautautua kilometrien syvyyteen. Öljyn muodostumiseen vaikuttaa esimerkiksi alueen geoterminen gradientti, eli se, kuinka nopeasti lämpötila nousee maankuoressa syvyyden kasvaessa. Yleistetysti öljyä muodostuu eniten eliöpitoisen aineksen joutuessa noin 2–3 kilometrin syvyyteen.

muovismoothie2_Elina Lehtonen

Suuri osa raakaöljyn johdannaisista käytetään energian lähteeksi. Raakaöljyn johdannaisista valmistetaan myös muovia, mutta kaikesta ihmisen käyttämästä öljystä muoviksi päätyy alle viisi prosenttia. Muovituotteisiin käytetään täyteaineena myös muita geologisia raaka-aineita: esimerkiksi kalsiumkarbonaattia, talkkia ja kaoliinia.1 Nykyään muovia valmistetaan raakaöljyn lisäksi useista eri materiaaleista, kuten selluloosasta.

Öljyä on muodostunut maapallolla satojen miljoonien vuosien aikana. Suuri osa ihmisen hyödyntämistä öljymuodostumista on syntynyt mesotsooisella maailmankaudella, eli noin 254–66 miljoonaa vuotta sitten. Tämä johtuu muun muassa nykyistä lämpimämmästä ilmastosta sekä erilaisista geologisista olosuhteista, jotka suosivat sekä öljyn muodostumista että sen säilymistä geologisissa kerrostumissa nykyaikaan asti.2

muovismoothie3_Elina Lehtonen

Mesotsooinen maailmankausi on tunnettu myös dinosauruksista. Voiko nykyajan muovipussi tai dinosaurusfiguuri siis sisältää dinosaurusta?

Tätä kysymystä on pohdittu useassa eri englanninkielisessä artikkelissa (esimerkiksi tässä, tässä ja tässä).

Kuten tämän tekstin alussa kirjoitin: öljy muodostuu pääosin meren pohjaan kuolleista eliöistä. Ajatus dinosauruksen hautautumisesta merenpohjan muiden eliöiden joukkoon ja muuttuminen öljyksi ei ole täysin mahdoton. Kannattaa kuitenkin muistaa se, että öljyä on muodostunut paljon ennen dinosaurusten kehittymistä ja lisäksi dinosaurukset viettivät pääosan elämästään maalla.

Näin ollen dinosaurusfiguuri koostuu ensisijaisesti pienestä muinaismeressä porskutelleesta planktonista, joista osa on ollut samankaltaisia kuin nykyisen Itämeren sinibakteerit.

Entä kuinka nopeasti eliö voi muuttua öljyksi? Tarkkaa vastausta tähän en onnistunut löytämään, mutta muutos kestää ihmiselämään verrattuna kauan – todennäköisesti miljoonia vuosia.

muovismoothie4_Elina Lehtonen

Muovilla on materiaalina monia hyviä puolia ja esimerkiksi elintarvikkeiden muovipakkaukset vähentävät ruokahävikkiä. Muoviin ja sen käyttöön liittyy myös haittoja, eikä ympäristöön joutunut muovi ole hyvä asia. Muovia päätyy luontoon monesta lähteestä: esimerkiksi roskaamisen tai autonrenkaiden ja vaatteiden kulumisen kautta.

Muovin haittoja ja luontoon joutumista voi jokainen minimoida omalla toiminnallaan: älä roskaa, vältä turhaa kuluttamista ja kierrätä, mikäli mahdollista. Autonrenkaiden kulumiseen voi vaikuttaa rauhallisella ajotyylillä ja kengänpohjien kulumiseen välttämällä askeleiden laahaamista.

 

Ja tässä se raakaöljypohjaisen muovismoothien resepti: 

Ainekset:

– eliöiden jäänteitä (merelliset pikkueliöt käyvät hyvin)
– haluamasi seos- ja täyteaineita

Ohje:

– Laita hankkimasi eliöiden jäänteet maankuoressa syvyyteen, jossa paine on sopiva ja lämpötila noin 50–150 astetta. Monessa paikkaa maapallolla tämä toteutuu noin 2–3 kilometrin syvyydessä, mutta oman maankuoren asetukset kannattaa tarkistaa ennen valmistuksen aloittamista. Lämpötilan kanssa kannattaa olla tarkkana: yli 150 asteen lämpötilassa eliöistä syntyy suhteessa vähemmän öljyä ja enemmän maakaasua.
– Pidä huolta siitä, että maankuoressa on öljyn kerääntymiselle sopiva paikka ja sen päällä öljyä läpäisemätön kerrostuma (näin öljy kerääntyy yhteen eikä tihku suoraan maanpinnalle).
– Odota kärsivällisesti.
– Kun öljy on valmista kerättäväksi, valmista siitä muovia. Jos haluat höystää smoothietasi vaikkapa talkilla, tee se tässä vaiheessa.
– Tarjoa aamu- tai välipalana. Jos muovismoothieta jää yli, kierrätä se muovinkeräykseen!

Olisitko uskonut, että miljoonien vuosien takainen auringonpaiste ja muinaismeressä eläneet eliöt ovat jokapäiväisessä arjessasi läsnä?

 

Kupillinen geologiaa -artikkelisarja ammentaa inspiraationsa ruokabloggaamisesta, taiteesta ja tieteestä. Sarja sisältää lyhyitä geologiaan liittyvä nostoja aiheista, jotka ovat jollakin tavalla läsnä arjessa ja juhlassa. Jutut ovat sopivan pituisia makupaloja – nautittavaksi vaikkapa kahvin tai teen kylkiäisenä.

Bruno Walliukselle kiitos dinosaurusfiguurien lainasta kuvia varten!

 

Kirjoitus pohjautuu pääosin viitteeseen:

Craig, J. R., Vaughan, D. J. & Skinner, B. J. 2014. Energy from fossil fuels. Kirjassa: Craig ym. (Toim.): Earth Resources and the Environment. Pearson Education Limited, s. 143–201.

Muut viitteet tekstiin upotettujen lisäksi:

1Työterveyslaitos 2011. PVC-muovin työstössä muodostuvien ilman epäpuhtauksien tavoitustasoperustelumuistio. Tavoitetaso TY-03.2011, 11.10.2011, 12 s.

2Irving, E., North, F. K. & Couillard, R. 1974. Oil, climate, and tectonics. Canadian Journal of Earth Sciences 11, 1–17.

Geologisia havaintoja – luettelorunoutta arkistojen aarteista

oldbooks
Kuva: Pixabay, jarmoluk

Historian havinaa, uraa uurtavia tutkimusartikkeleita, jännittäviä knoppitietoja, tutkijoita kautta aikojen ja muita arkistojen aarteita.

Suomen Geologinen Seura on viimeisen kuukauden aikana tehnyt nostoja (kurkkaa aihetunniste #BulletinGSF) tieteellisestä julkaisusarjastaan “Bulletin of the Geological Society of Finland”, tuttujen kesken Bulletin. Tänään yhtenä nostona oli vuonna 1936 julkaistu Seuran 50-vuotisjuhlanumero, joka sisältää esimerkiksi Seuran kokousten esitelmien ja puheenvuorojen otsikot vuosilta 1886–1936.

Huomasin otsikoiden olevan niin mieltä kutkuttavia, etten malttanut vastustaa kiusausta kirjoittaa niiden pohjalta luettelorunoa. Kas tässä: Geologisia havaintoja!

Geologisia_havaintoja

Runon jokainen säe vastaa siis yhden esitelmän tai puheenvuoron otsikkoa – kirjoitettuna juuri sellaisena kuin se tuosta juhlajulkaisusta löytyi. Minkä näistä olisit ehdottomasti halunnut kuulla?

Jos haluat tietää kuka piti minkäkin esitelmän tai puheenvuoron, lue juhlajulkaisua verkossa.

Lue myös blogissa aikaisemmin ilmestyneet tiederunot.

Ps. Tämä on muuten blogin sadas julkaisu! Lämmin kiitos kaikille lukijoille!

Havaintoja paleoklimatologisten artikkelien aikajakaumasta Nature Geoscience -lehdessä

pixabay_danfador

Kuinka paljon eri geologiset ajanjaksot ovat esillä paleoklimatologisissa tieteellisissä artikkeleissa? Saako joku ajanjaksoista paistatella enemmän tutkimuksen parrasvaloissa toisiin verrattuina?

Nature Geoscience -lehti on tarkastellut julkaisemiensa paleoklimatologiaan, eli maapallon historian ilmastollisia oloja tutkivaan tiedesuuntaukseen, liittyviä tutkimuksia vuosilta 2008–2019. Vuositasolla otanta sisältää 40–50 artikkelia.

Tässä neljän (+1) kohdan tiivistys aiheesta. Huom! Sekä alkuperäinen artikkeli että tämä katsaus koskee vain yhden julkaisusarjan tiettyä tutkimussuuntausta.

Jos haluat napata artikkelin lukemisen rinnalle geologiset ajanjaksot visuaalisesti, vieraile Stratigraphy.org-sivulla, josta kronostratigrafinen taulu löytyy myös suomennettuna.

 

1) Kenotsooinen maailmankausi kahmii valtaosan huomiosta

Nature Geoscience -lehden otannasta noin 60–80 % artikkeleista keskittyy kenotsooisen maailmankauteen, eli viimeiseen 66 miljoonaan vuoteen maapallon historiassa.

66 miljoonaa vuotta on ihmisen aikakäsityksessä valtavan pitkä aika. Koko maapallon geologiseen historiaan suhteutettuna tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että valtaosan huomiosta saa ajanjakso, joka kattaa koko planeetan historiasta vajaan 1,5 prosenttia.

Kenotsooisen maailmankauden sisällä korostuvat erikseen kaksi nuorinta kautta: holoseeni ja pleistoseeni.

Näiden ajanjaksojen suosioon vaikuttaa esimerkiksi säilyneiden sedimenttikerrostumien ja -kivien määrä. Mitä kauemmaksi maapallon historiassa mennään, käy säilynyt geologinen aineisto yleensä harvemmaksi.

 

2) Ilmastonmuutoksia ja massasukupuuttoja

Kenotsooisen maailmankauden sisällä eoseeniepookki, noin 56–34 miljoonaa vuotta sitten, nousee yhdeksi suosituksi aiheeksi. Syy tähän on todennäköisesti ajanjaksolla tapahtunut nopea globaali ilmaston lämpeneminen ja sen syiden ja vaikutusten arvioiminen.

Sekä liitu– ja paleogeenikausien että permi– ja triaskausien rajat ovat julkaisuissa usein esillä noin 65 ja 250 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneiden massasukupuuttojen vuoksi.

 

3) Maakasvien ajanjaksot kurkkivat lavasteiden takaa

Paleoklimatologisten artikkeleiden jakautumisessa yllättävä havainto oli se, kuinka pieni määrä julkaisuista keskittyi devoni– ja siluurikausiin.

Nämä kaudet ovat merkittäviä maakasvien kehityksen kannalta (ja näin ollen koko maapallon geologista kehitystä). Näihin kausiin liittyviä julkaisuja oli vuositasolla alle 5 %, joinain vuosina ajanjaksojen uupuen artikkeleista kokonaan.

 

4) Ovatko maapallon varhaisvaiheet tulevaisuudessa enemmän esillä?

Prekambri on perinteisesti käytetty nimitys ajanjaksosta, joka kattaa ajallisesti valtaosan (lähes 90 %) maapallon geologisesta historiasta. Prekambri alkaa noin 4 600 vuotta sitten maapallon muodostuttua ja päättyy fanerotsooisen eonin alkuun 541 miljoonaa vuotta sitten.

Nature Geoscience –lehden katsauksen perusteella niinkin pieni osuus kuin 5 % (vuonna 2010) on keskittynyt prekambriin.

Vaikka ajanjaksojen suhteelliset osuudet ovat pienestä aaltoilusta lukuunottamatta pysyneet yli kymmenen vuoden ajan melko samankaltaisena, voi arkeeiseen ja proterotsooiseen eoniin keskittyvien julkaisujen määrässä nähdä pientä kasvua etenkin viimeisen kolmen vuoden aikana.

Vuonna 2019 julkaistuista paleoklimatologisista artikkeleista lähes 30 prosenttia koski prekambrin proterotsooista ja arkeeista eonia.

Artikkelissa todetaan, että lisääntynyt tutkimus prekambrin ajalta voi liittyä analyysimenetelmien kehitykseen. Ehkä tulevaisuudessa maapallon varhaisvaiheiden tutkimus myös paleoklimatologisesta näkökulmasta saa enemmän palstatilaa?

 

+1: Onko tällaisesta katsauksesta hyötyä?

Artikkelin mukaan geologisten ajanjaksojen esillä olo tutkituissa artikkeleissa ei ainoastaan liity saatavilla olevaan tutkimusaineistoon vaan heijastelee monimutkaista vuorovaikutussuhdetta tutkijoiden, päätoimittajien ja rahoittajien kiinnostusten välillä.

Tieteen termipankissa tekemäni työn aikana olen entistä enemmän alkanut kiinnittämään huomiota tieteellisten artikkeleiden ja yleistajuisten tekstien termi- ja sanavalintoihin sekä niiden antamaan tahalliseen tai tahattomaan vaikutelmaan.

Voiko esimerkiksi tutkimuskohteesta puhuminen “vähempiarvoisena” vähentää mielenkiintoa ja tutkimusresursseja kyseiseen aiheeseen liittyen? Mitä merkityksiä sanavalinta saa kun valinta on tehty tahattomasti? Saatika tahallisesti?

Näin ollen mielestäni kaikki mikä lisää tiedostavuutta tieteestä ja tutkimuksesta on hyvä asia.

Tällaiset katsaukset voivat tuoda esiin yllättäviä huomioita ja toisaalta tehdä näkyväksi tieteen kehitystä ja nivoa sitä esimerkiksi analyysimenetelmien kehitykseen. Olisi mielenkiintoista nähdä samankaltaisia katsauksia eri julkaisusarjoista ja geotieteiden eri tutkimussuuntauksista. Miten jakautuvat paleoklimatologisten tutkimusten geologiset ajanjaksot muissa julkaisusarjoissa?

Vapaasti suomennettuna artikkeli päättyy toteamukseen ”Perustavat oivallukset kumpuavat usein odottamattomista ajoista ja arkistoista” ja kehotukseen tutkia laajemmin koko maapallon historiaa. Tässäpä hyvä alkaneen vuoden tavoite tutkijoille, tieteellisten lehtien päätoimittajille, rahoittajille, opiskelijoille ja tutkimuksista kirjoittaville: olla entistä avoimempi erilaisia tutkimusaiheita kohtaan.

Oletko lukenut samankaltaisia artikkeleita muiden tieteellisten lehtien julkaisuun liittyen? Mitä ajatuksia heräsi Nature Geoscience –lehden katsauksesta tai tästä blogitekstistä?

 

Lähde: A stratigraphy of Nature Geoscience. Nature Geoscience 13 (2020) doi:10.1038/s41561-019-0525-1

 

Otsikkokuva: Pixabay/danfador

Tiedehaiku: zirkoni // Sciku: zircon

zircon

Zirkoni

Aikakapseli:
tuo kadonneet mantereet,
menneen näkyviin.

Kun geologi haluaa tietää kiven, etenkin hyvin vanhan kiven, iän, kääntyy katse  joidenkin kivien sisältämään zirkonimineraaliin.

Zirkoni on (yleensä) pienikokoinen, mutta pippurinen mineraali. Se kestää ajan hampaan ja maapallon pintaosaa muokkaavien prosessien voimat.

Zirkonit ovat maapallon vanhinta säilynyttä materiaalia. Yli neljän miljardin vuoden ikäisiä zirkoneita on löydetty Australiasta. Zirkonilla on ollut (ja on edelleen) hyvin tärkeä rooli myös Suomen kallioperän kehityksen tutkimisessa.

Zirkoni on mineraali, joka todella ansaitsee oman haikun.

Zirkoniin liittyviä julkaisuja blogissa on julkaistu aikaisemmin useita:

*Aivan kaikkia perinteisen haikun tunnusmerkkejä runo ei täytä, mutta haikun henki kiteytyy tässä tapauksessa 5-, 7- ja 5-tavuisiin säkeisiin. Haikusta runomuotona voit lukea lisää Tieteen termipankista. Myös zirkonista voit lukea lisää Tieteen termipankista.

Lue kaikki blogissa julkaistut tiedehaikut.

Otsikkokuva: zirkoni kuvattuna ohuthieestä (värikäs rae keskellä valokuvaa).

 

—In English:

Zircon

Time capsule:
bringing lost continents and
the past visible.

 

When geologists wants to know an age of a rock, especially of a very old rock, they turn to zircon.

Zircons might be tiny, but they are also persistent. Zircon is a mineral that resists time and geological processes shaping Earth.

Zircons are the oldest material preserved on Earth. Over four billions of years old zircon grains have been found from Australia. Zircon has also played very important role to unravel the evolution of Finnish bedrock.

So, zircon is indeed a mineral that deserves a haiku.

*This poem is a translation from haiku written originally in Finnish. I tried to capture the “spirit” of haiku as best as I could, even though this doesn’t fill all the traditional qualities of haiku.

Read all  science haikus published in the blog. 

Picture: zircon in a thin section (colourful grain in the middle of the photo).

%d bloggers like this: