Suomalaisten kullankaivajien jalanjäljillä – Joutsenten veljekset Klondikessa

Joutsen_kultaa1

Joutsenten veljesten löytämää kultaa Klondikesta.

Uutiset Kanadassa tehdyistä kultalöydöistä kantautuivat myös Suomeen 1800-luvun lopulla. 32-vuotias Karl “Kalle” Joutsen (sukunimeltään alun perin Johnsson) oli yksi niistä suomalaisista, jotka saivat lukemistaan uutisista kultakärpäsen pureman. Vuoden 1897 elokuussa Kalle astui kahden matkalaukun kera Kanadaan suuntautuvaan laivaan. Ennakkoon hän oli tallettanut säästämänsä 650 dollaria määränpäässä nostettavaksi.

Englannin kautta Kanadaan kulkenut laiva saapui syyskuussa 1897 Vancouveriin, Brittiläiseen Kolumbiaan. Täältä Joutsen lähti tapaamansa ahvenanmaalaisen miehen suosituksesta matkustamaan kohti Yhdysvaltain Seattlea ja asettui sinne päästessään suomalaisten pitämään hotelliin. Seattlen ravintoloissa Kalle kuunteli pohjoisesta käymässä olevien kullankaivajien tarinoita ja kultahuuma jatkoi kasvamistaan.

Anton Johnsson, Kallen pikkuveli, oli lähtenyt Amerikkaan töiden hakuun jo vuotta aikaisemmin kuin veljensä. Antonin elämä Amerikassa oli ollut töiden vuoksi liikkuvaa, eikä Kallen Suomesta lähettämät kirjeet ja tieto matkasuunnitelmista ikinä saavuttaneet häntä. Anton oli sattunut matkustamaan töiden perässä Seattleen saman vuoden syksynä kun Kalle. Kaupungissa hän oli kuullut tutuilta suomalaisilta, että sinne oli hiljattain saapunut kookas, Turusta kotoisin oleva mies. Voisiko kyseessä olla valtameren samalle puolen saapunut veli?

Anton lähti kiertämään suomalaisten suosimia ravintoloita Seattlessa. Onni suosi ja veljesten iloinen jälleennäkeminen tapahtui kesken Kallen lehden luvun. Kuulumisten vaihdon jälkeen veljekset päättivät yhdistää varantonsa ja suunnata yhdessä Klondiken kultamaille heti, kun matkajärjestelyt sen sallivat. Toisin kuin kokeneet kullankaivajat neuvoivat, Kallen mielestä oli paras lähteä matkaan mahdollisimman pian ennen talvea, jotta kevään työskentelyaikaa ei kuluisi matkustamiseen.

Marraskuussa 1897 veljekset matkustivat Seattlesta laivalla kohti Dyean pientä kylää. Kylään päästyään he valitsivat vuorten ylittämiseen White Pass -polun, joka oli Chilkoot-solaa pidempi, mutta hieman helppokulkuisempi.

Vuoden tarpeiksi hankitut välineet ja ruuat oli saatava laivan maihinnousupaikasta yli 40 kilometrin päähän ylityskohdan huipulle. Noin 2 500 kilogrammaa painavien matkatavaroiden kuljettaminen tarkoitti kuukausia kestävää polun edestakaista kiipeämistä. Joulupäivänä, lähes kahden kuukauden vaelluksen jälkeen, veljekset saivat viimeiset tavarat kuljetettua huipun yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näyttelyssä on nostettu esiin veljesten kertomia muistoja.

Kahden kuukauden vaellus oli verottanut veljesten ruokavarantoja niin paljon, että rajanylityksen jälkeen ruokamäärä ei enää riittänyt täyttämään Kanadaan viranomaisten vaatimuksia. Kalle ja Anton joutuivat vielä kerran palaamaan Dyeaan hankkimaan lisää tarvikkeita.

Solan ylittämisen jälkeen veljekset leiriytyivät Lebargen-järven rantaan rakentaakseen veneen loppumatkaa varten. Vuoden 1898 huhtikuussa järven vapauduttua jääpeitteestä, alkoi viikkoja kestänyt venematka kohti Dawsonia. Anton, joka oli ollut pidempään huonommalla ruokavaliolla, alkoi tässä vaiheessa kärsiä yksipuolisen ruokavalion aiheuttamista keripukin oireista.

Toukokuun lopussa veljekset saapuivat Yukon ja Klondike -jokien risteykseen ja valitsivat leiritymispaikakseen Klondike-joen toisella puolen olevan Klondike Cityn. Sillan ylittäminen hieman isompaan Dawson Cityyn olisi maksanut 1,5 dollaria, jota veljesten matkakassasta ei enää löytynyt. Kun leiri saatiin pystyyn, lähti Kalle etsimään töitä. Anton jäi sairastamaan telttaan.

Kallen työmatkan aikana Anton tapasi leiripaikassaan suomalaisen miehen, joka kehotti taistelemaan keripukkia vastaan paikallisista kuusenneulasista keitetyn kitkerän liemen avulla. Anton noudatti neuvoa ja muutamaa viikkoa myöhemmin Kallen palatessa leiriin, oli nuorempi veli lähes kokonaan parantunut ja valmis töihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Keripukkia vastaan taisteltiin juomalla kuusenhavuista keitettyä lientä.

 

Veljekset aloittivat kultamailla työskentelyn ensin muiden kullankaivajien omistamilla valtauksilla. Oman valtausalueen veljekset saivat lopulta vuokrattua Dominion Creekin varrelta, noin 70 kilometrin päästä Dawsonin kaupungista. Kullanhuuhdontatekniikkaa parantamalla aiemmin vaatimattomia tuloksia antaneelta palstalta löytyi ensimmäisen vuoden aikana noin 10 000 dollarin edestä kultaa. Lähes vuotta myöhemmin keväällä 1901 Kalle ja Anton ostivat palstan omakseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Veljesten valtausalue (tumman punainen piste lähellä kuvan keskiosaa).

Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen veljekset myivät valtauksensa eteenpäin ja aloittivat hiljalleen paluumatkan kohti Suomea. Vuoden 1904 juhannuksena he saapuivat Dawsoniin, joka oli kultaryntäyksen aikana kokenut todellisen muodonmuutoksen. Paluumatkan aikana veljekset vierailivat muun muassa Niagaran putouksilla. New Yorkista Kalle ja Anton matkustivat laivalla ensin Englantiin, jossa noustiin viikon odottelun jälkeen Suomen suuntaavaan laivaan. Perille kotimaahan veljekset palasivat elokuussa 1905.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vasemmalla Dawson City kultaryntäyksen päävaiheen jälkeen vuonna 1900, oikealla Dawson vuonna 1898.

 

Suomalaisveljekset olivat yksiä niistä harvoista ihmisistä, jotka onnistuivat pysyvästi rikastumaan Klondiken kultaryntäyksessä. Osasyy tähän oli veljesten säästeliäs elämäntyyli. Suomeen palattuaan veljekset jatkoivat kultamailla hyvin alkanutta yhteistyötään liike-elämässä ja asuivat Pohjoisesplanadilta ostamassaan talossa.

Antonin menehdyttyä vuonna 1942, Karl heräsi miettimään omaisuutensa kohtaloa. Hän testamenttasi lähes koko omaisuutensa Turun yliopistolle, joka silloin kärsi talousvaikeuksista. Karl kuoli vuonna 1948. Yli kymmenen miljoonan euron arvoisella perinnöllä rakennettiin muun muassa vuonna 1954 valmistunut Turun yliopiston kirjasto.

Liedon Vanhalinnassa on vielä 27.8.2017 asti esillä Joutsenten kultaa -näyttely. Tämän blogikirjoituksen kuvat on otettu näyttelystä. Kirjoitus pohjautuu näyttelystä saatuun tietoon sekä Yrjö Raevuoren kirjoittamaan Klondiken veljekset -kirjaan (kolmas painos, 2016). Suomalaisten seikkailun kaikkia käänteitä on vaikea tiivistää tähän lyhyesti, joten suosittelen kirjan lukemista jos elämä kultakentillä kiinnostaa enemmän. Näyttelystä löytyi myös kuvasarja, josta selviää yksi syy siihen, miksi kokonaisen talven viettäneitä kullankaivajia kutsuttiin hapanjuuri -lempinimellä. Tämä teksti on toinen osa Klondiken kultaryntäykseen liittyen. Lue ensimmäinen teksti täältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myös kullankaivajat kokivat muodonmuutoksia kentällä ollessaan.

Advertisements
Posted in Uncategorized | Tagged , , | 1 Comment

Kahden vuoden kultahuuma Klondikessa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpimänä elokuisena päivänä vuonna 1896 paikalliset asukkaat olivat kalassa Bonanza-joella, Kanadassa. Yksi heistä kumartui juomaan joesta ja näki kuinka joen pohjalla kimmelsi jotain. Lähempi tarkastelu osoitti kimalluksen kullaksi. Seuraavana päivänä löytäjät tekivät alueelle ensimmäisen valtauksen. Löydöstä seurasi yksi historian suurimmista kultaryntäyksistä.

Klondiken kullan löytymisestä on monia tarinoita, eikä todellisista tapahtumista tai siitä, kuka kullan ensimmäisenä havaitsi, ole täyttä varmuutta. Useimmissa tarinoissa kunnian kullan löytymisestä saa George Carmack, jonka nimissä ensimmäinen valtaushakemus tehtiin. Tieto kullan löytymisestä levisi välittömästi läheisille alueille, mutta suuren kultaryntäyksen aika oli vasta noin vuotta myöhemmin, kun uutiset löydetystä kullasta levisivät Yhdysvaltojen Seattleen keväällä vuonna 1897.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaellus kultamaille ei ollut helppo. Osa onnensa etsijöistä kääntyi kesken matkan takaisin, osa menehtyi hypotermiaan tai lumivyöryihin. Toiset päätyivät jopa murhatuiksi. Noin 100 000 kultamaille lähteneestä vain noin 40 000 arvelleen saavuttaneen Klondiken.

Klondikeen kuljettiin pääasiassa kolmea eri reittiä. Täysin vesireittejä hyödyntävä vaihtoehto oli fyysisesti helpoin, mutta taloudellisesti kallein. Seattlesta St. Michaelin kautta Dawson Cityyn kulkenut reitti sai tästä syystä lempinimen “Rikkaan miehen reitti”. Kokonaan maateitse pääosin Kanadan puolella kulkenut reitti oli huonosti tunnettu, kartoittamaton ja pitkä. Noin parista tuhannesta reittiä hyödyntäneestä vain kourallinen sinnitteli Klondikeen asti.

Suosituin reittivaihtoehto oli kulkea ensin vesiteitse Seattlesta Dyean tai Skagwayn kyliin, joista Klondikea kohti jatkettiin maateitse vaeltamalla välissä olevien vuorten yli. Dyean kylästä lähtiessä yksi suosittu ylityskohta, White Pass -polku (the White Pass Trail), oli erityisen kohtalokas mukana kulkeneille hevosille. Kultaryntäyksen alussa ylityskohta oli vain kapea polku. Muutamassa viikossa ryntäyksen alkamisesta polulle vyöryneet matkalaiset muuttivat sen paljastuneiden kivien, juurien ja mutavellin väyläksi. Arvioiden mukaan yli 3 000 eläintä sai surmansa tällä hankalakulkuisella reitillä. Tästä syystä reittivalintaa kutsuttiin myöhemmin myös Kuolleen hevosen poluksi (the Dead horse trail).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kanadan viranomaiset vaativat ja tarkistivat rajalla, että jokaiselle kultamaille pyrkivällä oli vähintään vuoden edestä ruoka- ja varustetarpeita. Seattle, joka oli seitsemän vuotta aikaisemmin kokenut mittavia menetyksiä kaupungissa riehuneessa tulipalossa, sai oman osansa kultaryntäyksen positiivisista puolista, kun kaupunkia tarkoituksellisesti markkinoitiin porttina kultamaille. Suurin osa kultakärpäsen puremista matkalaisista yöpyi, söi, joi ja osti varusteensa kaupungista ennen laivaan astumista.

 

 

Hapanjuurta ranteeseen

Kultamailla ruokavalio oli melko niukka ja sen pohjana toimivat erilaiset mukana tuodut säilötyt ruokatarvikkeet, kuten pavut ja herneet. Yhden tärkeimmistä varusteisiin kuuluvista tuotteista sanottiin olevan hapanjuuri, jolla vehnäleipää pystyttiin leipomaan ilman hiivaa. Hapanjuuri sekä siitä leivottu leipä säilyivät kohtalaisen hyvin. Tällainen leipä oli siksi suosittua murkinaa kullankaivajien keskuudessa. Lempinimen “hapanjuuri” ansaitsi viettämällä vähintään kokonaisen talven Klondiken rankoissa oloissa. Hapanjuuresta leivottu “sour dough” -leipä on edelleen suosittua Yhdysvaltain länsirannikolla.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei pelkkää kullan kimallusta

Kymmenistä tuhansista Klondikeen päässeestä sadat onnistuivat rikastumaan valtauksilla ja vain kymmenet pysyvästi. Suurin osa nimittäin tuhlasi saadut varansa lähes välittömästi uhkapeleihin, ruokaan ja juomaan. Varmimmin kultaryntäyksessä pääsivät rikastumaan ne, jotka kullankaivuun sijasta myivät tarvikkeita tai palveluita kullankaivajille.

Kultaryntäyksellä oli merkittäviä vaikutuksia alueen ympäristöön ja paikallisiin ihmisiin. Kullankaivajien tuomat taudit levisivät ja aiheuttivat kuolemia paikallisten keskuudessa ja kullankaivuu hävitti metsästys- ja kalastusmaita. Kun helposti löydettävä kulta kävi vähiin, irroitettiin kaivuuta varten kokonaisia mäenrinteitä ruiskuttamalla niille vettä kovalla paineella. Lisäksi kullan käsittelyssä käytetty elohopea näkyy edelleen kultamaiden ekosysteemissä.

Kultaryntäys päättyi lähes yhtä äkillisesti kuin se oli alkanut. Kahden vuoden sisällä ryntäyksen alkamisesta suuri osa kullankaivajista oli lähtenyt Klondiken alueelta takaisin kotiin tai uusille kultamaille. Kultaryntäyksen aikana Klondikesta kaivettiin kymmeniä tuhansia kiloja kultaa ja vaikka kullankaivuu jatkuu edelleen Klondiken alueella, on sieltä saatu kulta kaivettu pääosin muutaman vuoden kestäneen kultaryntäyksen aikana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seattlen satamassa pääsee edelleen hieman kultahuuman tunnelmaan.

Kaikki kuvat viimeistä lukuun ottamatta on otettu Seattlessa sijaitsevassa Klondyke Gold Rush – Seattle Unit National Historical Park -museossa. Museo sijaitsee niin kutsutulla Pioneer Square -alueella, jossa on säilyneenä useampi kultaryntäyksen aikainen rakennus. Kirjoitus pohjautuu pääosin museosta saatuihin tietoihin. Mikäli matkasi vie joskus Seattleen, on tämä museo ehdottomasti käymisen arvoinen kokemus! Lisätietoa museon kotisivuilta.

Päivitys (30.7.2017): Tämä on ensimmäinen osa Klondiken kultaryntäykseen liittyen. Lue toinen, suomalaisveljeksiin keskittyvä, kirjoitus täältä.

–English summary:

Last April I visited Klondyke Gold Rush – Seattle Unit National HIstorical Park in Seattle. The Park offered a really interesting trip to the era of the gold rush and I can really recommend visiting this place. All the pictures (except the last one) have been taken at the Park.  More information can be found from the webpage of the Park.

Posted in Geologin keittiössä, In English, Uncategorized | Tagged , , , , , , | 1 Comment

Suomen korukivet // Gemstones of Finland

Suomen korukivet kansi.jpg

(See English text in the end.)

Kuluvan vuoden maaliskuussa Geologian tutkimuskeskus (GTK) julkaisi kattavan paketin suomalaisista korukivistä. Kirja esittelee aluksi yleisesti korukivien ominaisuudet ja jälkiosa käy läpi maantieteellisesti Suomen korukiviesiintymiä. Kirjaan on sisällytetty myös korukivien historiaa ja lukiessa selviää esimerkiksi se, mitä mineraalia vietiin aikoinaan rubiiniksi luulten Ruotsin hovin koruihin istutettaviksi**. Nimestään huolimatta kirja ei rajoitu kiviin, vaan esiteltynä on myös jokihelmien, hirvenluun ja meripihkan käyttö korumateriaalina. Mikä parasta, kirja on saatavilla myös kaikille avoimena verkkojulkaisuna!

Tässä kolme mielenkiintoista poimintaa kirjan sisällöstä:

1) Ametistia ja akaattia meteoriittikraattereista

Meteoroidin tai asteroidin törmäyksestä ei heti uskoisi syntyvän korukäyttöön sopivia kiviä. Suomen meteoriittikraattereista on löydetty koruihin sopivia kvartsin muotoja, esimerkiksi kalsedonia ja akaattia. Myös hienorakeisia ametistikiteitä on löytynyt Sääksjärven meteoriittikraatterista peräisin olevista lohkareista.

Korukivenä käytetyt kvartsin eri muodot ovat kiteytyneet törmäyksessä syntyneiden kivien kaasurakkuloihin ja muihin onteloihin törmäyksen jälkeen. Lappajärven meteoriittikraatterista on hyödynnetty korukäyttöön myös itse törmäyksessä syntynyttä kivilajia, jota kutsutaan kärnäiitiksi.

2) Poimuvuoristo paistoi merenpohjan saostumat rodoniitiksi

Punertava rodoniitti on mangaanipitoinen mineraali (kemiallinen kaava MnSiO3). Etelä-Pohjanmaan kallioperästä löytyneet rodoniittirikkaat kerrostumat ovat tunnetuin Suomesta löytyvä mangaanimuodostuma. Aikoinaan mangaanioksidimineraalit ja mangaanikarbonaatit saostuivat merivedestä kerrostuen muinaisen meren pohjaan. Rodoniitiksi nämä saostumat muuttuivat seuraavalla reseptillä:

  • Otetaan kappale mangaanimuodostumaa ja työnnetään se syvemmälle kallioperään, esimerkiksi vuorijononpoimutuksen yhteydessä.
  • Lisätään ympäristöstä hieman kvartsia (kemiallinen kaava SiO2).
  • Annetaan kasvaneen lämmön ja paineen paistaa merenpohjan sedimenteistä punertavaa rodoniittikiveä.

3) Ensimmäiset tunnistetut timantit tippuivat taivaalta

Suomen kallioperästä löytyy yli 40 kimberliittiesiintymää, jotka ovat syntyneet kolmessa eri vaiheessa, noin 600–1200 miljoonaa vuotta sitten. Kimberliitit ovat syntyneet geologisessa historiassa harvinaisten tulivuorten purkausten kautta. Kimberliittipurkaukset saavat alkunsa tavallista syvemmältä, jopa 400 kilometrin syvyydestä maapallon vaipasta. Purkaukset ovat geologisesti nopeita ja repivät maanpintaa kohti tullessaan mukaansa ainesta syvemmältä vaipasta. Näiden purkausten kautta myös 150–200 km syvyydessä syntyneet timantit ovat päätyneet Maan pinnalle.

Suomen kimberliittiesiintymistä yli puolesta on löydetty timantteja. Suurin tähän mennessä löydetty timantti oli läpimitaltaan 5,3 mm, mutta suurin osa timanteista on alle 0,8 mm kokoisia mikrotimantteja.

Historian kirjoissa on useampia mainintoja timanteista ja ensimmäinen kirjallinen viite Suomen timantteihin löytyy S. A. Forsiuksen kirjoittamasta Minerografia -kirjasta vuodelta 1643. Myöhemmät tutkimukset eivät ole löytäneet todisteita vanhoille timanttihavainnoille ja kimberliittiesiintymistä timantteja tunnistettiin varmasti ensimmäisen kerran vuonna 1983. Ensimmäiset Suomesta tunnistetut timantit eivät kuitenkaan olleet peräisin tulivuorisyntyisistä kivistä. Vuonna 1976 tunnistettiin ensimmäistä kertaa Suomen todelliset timantit  – tutkimuksen kohteena oli Haverön saaren venevajan katon läpi aikoinaan pudonnut kivimeteoriitti!

Kirjan tiedot:

Suomen korukivet – Gemstones of Finland. Kirjoittajat: Kinnunen, Kari A.; Vartiainen, Risto; Hietala, Satu, Lahti; Seppo I.; Lehtonen, Marja; Heikkilä, Pasi; Valkama, Jorma & Huhta, Pekka 2017. GTK Erikoisjulkaisut – Special Publications 98.

Painettua kirjaa voi tilata GTK:n verkkokaupasta ja kirjan verkkojulkaisu on vapaasti luettavissa. GTK:n erikoistutkijaa Kari A. Kinnusta haastateltiin kirjan julkaisun jälkeen myös Ylen Ajantasa -ohjelmaan. Haastattelu alkaa lähetyksen lopusta, kohdasta 44:30. Lisäksi GTK:n tiedote kirjan julkaisusta.

**Vastaus: granaattia!

—In English:

In the beginning of this year a new book about gemstones of Finland was published by the Geological Survey of Finland. The book was written also in English and the electronical copy of the book is freely available. Here are three interesting things from the book that I wanted to share with you.

1) Amethyst and agate from the meteorite craters

From the Finnish meteorite craters several quartz varieties have been found and used as gemstones. For example chalcedony and agate have been collected from the impact craters of Sääksjärvi and Lappajärvi. Also some fine grained amethyst crystals have been found from the boulders originated from Sääksjärvi meteorite crater. From Lappajärvi meteorite crater also the kärnäite rock, formed during the impact, has been used as a gemstone.

2) Rhodonite was cooked from the manganese deposits

Reddish rhodonite is a mineral containing manganese (chemical formula MnSiO3). The most famous rhodonite rich rocks of Finland have been found from South Ostrobothnia. Millions of years ago manganese oxide minerals and manganese carbonates were deposited on a seabed. These deposits were converted to rhodonite when the original deposits were thrusted deeper in the crust and cooked in the higher temperature and pressure with some silica.

3) First actual identified diamonds came from the sky

Kimberlites are rare, volcanic rocks, which in Finland formed in three phases ca. 600–1200 millions of years ago. Kimberlite eruptions can originate even from a depth of 400 kilometers. These (geologically) fast and violent eruptions can bring also diamonds on to the surface of the Earth.

From Finland over 40 kimberlites have been found and over half of these contains diamonds. So far the largest diamond crystal found was 5.3 millimeters accross, but most of the diamonds are 0.8 mm across or smaller.

 

From the Finnish kimberlites diamonds were identified for the first time in 1983. However, our first actual diamonds were found in 1972 when a stone meteorite that had been crashed throught the roof of a boathouse was studied!

Book details:

Suomen korukivet – Gemstones of Finland. Kirjoittajat: Kinnunen, Kari A.; Vartiainen, Risto; Hietala, Satu, Lahti; Seppo I.; Lehtonen, Marja; Heikkilä, Pasi; Valkama, Jorma & Huhta, Pekka 2017. GTK Erikoisjulkaisut – Special Publications 98.

Printed book is sold in the webstore of the Geological Survey of Finland. The electronic copy of the book is available for free.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Graniitti presidenttien kasvojen takana – Mount Rushmore sai alkunsa 1 900 miljoonaa vuotta sitten

Mt. rushmore

Presidentit rivissä! Vasemmalta oikealle: George Washington, Thomas Jefferson, Theodore Roosevelt ja Abraham Lincoln.  Kuva: Cpark060, Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0

Mount Rushmore National Memorial on kuuluisa muistomerkki Etelä-Dakotassa, Yhdysvalloissa, jossa 1 745 metrin korkuiseen kallioseinämään on kaiverrettu neljän Yhdysvaltain presidentin kasvot. George Washington, Thomas Jefferson, Theodore Roosevelt ja Abraham Lincoln pääsivät osaksi tuhansien vuosien taakse ulottuvaa geologista historiaa, kun kuvanveistäjä Gutzon Borglum työntekijöineen alkoi työstää presidenttien kasvoja kallioon 1920-luvun lopussa Doane Robinsonin idean pohjalta.

Poimuvuoriston juurissa miljoonien vuosien aikana paistettu

Noin 18 metrin korkuiset presidenttien kasvot on kaiverrettu Harney Peak –nimiseen graniittiseen muodostumaan. Graniitin syntytarina ulottuu noin 1 900 miljoonan vuoden taakse, kun nykyistä Kanadaa ja Yhdysvaltaa muodostavat maankuoren kappaleet törmäsivät. Tässä Trans-Hudsonin orogeniassa, eli vuorijononpoimuksessa, kallioperää muodostaneet vanhemmat kivet paksuuntuivat, poimuttuivat ja uudelleen muokkaantuivat.

Poimuvuoriston juuriosissa kohonnut paine ja lämpötila aiheuttivat myös kiviaineksen osittaista sulamista poimuvuoriston juuriosissa. Lopputuloksena nykyistä Harney Peak -muodostuman synnyttänyt graniittinen magma työntyi noin 1 700 miljoonaa vuotta sitten vanhempaan kiilleliuskeeseen, jota näkyy myös presidenttien alapuolella tumman harmaina raitoina.  Ajan kuluessa magma kiteytyi kiveksi noin 14 kilometrin syvyydessä maankuoren sisällä.

Harney Peak –graniittia halkoo karkearakeisemmat, graniittiset pegmatiittijuonet, jotka näkyvät myös kaiverrettujen patsaiden kasvoilla vaaleampina viiruina. Nämä pegmatiitit ovat graniitin viimeisiä kehitysvaiheita. Graniitin iäksi on monatsiitti-mineraaleista tehtyjen iänmääritysten perusteella saatu 1 715 miljoonaa vuotta, mutta pegmatiittijuonien muodostuminen on voinut jatkua tämän jälkeen vielä noin 10 miljoonaa vuotta.

Harney Peak –graniitti muodostuu pääosin maasälvistä, kvartsista ja muskoviitista. Graniitti sisältää myös vähän biotiittia, turmaliinia, granaattia ja apatiittia, sekä paikoin sillimaniittia ja sarvivälkettä. Pegmatiittijuonista on näiden mineraalien lisäksi löydetty berylliä. Esimerkiksi Lincolnin ja Rooseveltin kasvojen välissä olevasta pegmatiittijuonesta on löydetty 33 senttimetriä pitkä, kirkkaan vihreä beryllikide.

MtRushmore graniitti

Pala graniittia johon presidenttien kasvot on kaiverrettu. Graniittinäyte on kuvattu Washington osavaltion yliopiston geologian laitoksen aulan näyttelyssä, Pullmanissa, Yhdysvalloissa.

Graniitti paljastui noin 50 miljoonaa vuotta sitten

Viimeisen silauksen alueen maisemalle on tehnyt pääosin juoksevan veden aiheuttama rapautuminen ja eroosio, joiden myötä graniittimuodostuma on paljastunut maanpinnan tasolle lopullisesti noin 50 miljoonaa vuotta sitten. Kallioiden on arvioitu olleen paljastuneen jo tätä aikaisemminkin, mutta peittyneen hiekkaisten sedimenttien alle noin 550 miljoonaa vuotta sitten kun paikalla lainehti meri.

Graniitti ja presidenttien kasvot kestävät kuitenkin kohtalaisen hyvin kulutusta, sillä graniitin on arveltu rapautuvan tuhannessa vuodessa noin 0,25 senttimetriä. Kiven rakoihin pääsevän veden jäätymisen ja jään laajenemisen aiheuttama rapautuminen on kuitenkin merkittävä uhka muistomerkin säilymiselle. Tästä syystä muistomerkin alueella oleviin rakoihin on ruiskutettu täyteaineita estämään veden pääsemistä kiven sisään. Nykyään rakojen tilkitsemiseen käytetään silikonia, ja jotta saumat eivät erottuisi kalliosta, viimeistellään korjaustyöt ripottelemalla saumojen päälle graniittipölyä.

Ensimmäiset Thomas Jeffressonin kasvot räjäytettiin ennen valmistumistaan

Viimeisimpiä aluetta muokanneita suuria geologia mullistuksia on noin 65–45 miljoonaa vuotta sitten tapahtunut Laramiden vuorijononpoimutus. Poimutuksen aiheuttamat kallioperän liikkeet synnyttivät myös Harney Peak –graniittiin säröilyä, joka jakaa kallion isompiin lohkoihin. Muistomerkille on asennettu järjestelmä, joka mittaa päivittäin kalliolohkojen lämpötilaa ja liikettä. Tämän järjestelmän avulla pyritään havaitsemaan ja ennakoimaan mahdollisten isompien palasten liikkuminen paikoiltaan ja minimoimaan liikuntojen vaikutus muistomerkkiin.

Vaikka muistomerkin alueella kallion säröily on vähäisempää verrattuna ympäröiviin alueisiin, on säröily vaikuttanut myös presidenttien kaiverrusprojektiin. Thomas Jeffersonin kasvoja aloitettiin alun perin työstämään George Washingtonin kasvojen vasemmalle puolelle. Kaksi vuotta kestäneen työn jälkeen kallion todettiin olevan kasvojen kohdalla liian säröillyttä ja Jeffressonin kasvot räjäytettiin ja kaiverrustyö aloitettiin uudestaan Washingtonin toiselle puolelle.  

Viimeisen kallioihin kaiverretun presidentin, Theodor Rooseveltin, kasvot paljastettiin vuoden 1939 heinäkuussa. Kasvojen yksityiskohtien kaivertaminen ja viimeisteleminen jatkui kuitenkin vielä vuoteen 1941 asti. Borglumin kuoltua maaliskuussa 1941 hänen poikansa jatkoi projektia vielä saman vuoden lokakuuhun asti. Ensimmäisen kasvojen pesun presidentit saivat vuonna 2005.

Alueen kallioperän kehitys on ollut hyvin monimuotoista ja jos aihe kiinnostaa tarkemmin, suosittelen lukemaan alla mainitun, 2008 vuonna julkaistun raportin muistomerkistä, joka löytyy internetistä hakemalla raporttia sen nimellä. Mikäli lähes samanikäinen suomalainen poimuvuoristo kiinnostaa, suosittelen lukemaan tämän viime syksynä julkaistun blogitekstin.

Lähteet ja lisätietoa:
Graham, J. 2008. Mount Rushmore National Memorial Geologic Resource Evaluation Report. Natural Resource Report NPS/NRPC/GRD/NRR—2008/038. National Park Service, Denver, Colorado.

Redden, J. A., Norton, J.J., McLaughlin, R.J. 1982. Geology of the Harney Peak Granite, Black Hills, South Dakota. Open-file report 82-481. U.S. Geological Survey.

Mount Rushmore, National Memorial South Dakota. National Park Service -kotisivut. (sivuilla vierailtu 21.5.2017)

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Kallio jalkojesi alla tarjoaa välähdyksen muinaisen vuoriston juuriin

himalaja_el

Himalajan poimuvuoriston lumipeitteisiä huippuja. Kuva: Elina Lehtonen.

Etelä- ja Keski-Suomen alueella asuvat voivat rehellisesti kertoa asuvansa poimuvuoriston juuriosissa. Moni tietää käsitteen ”Svekofenninen vuoristo” tai ”Svekofennidien vuoristo”. Kyseessä on vuoristo, joka levittäytyi noin 1 900–1 800 miljoonaa vuotta maamme etelä- ja keskiosien alueille, ulottuen myös Etelä-Ruotsiin.

Tuore väitöstutkimus tarjoaa lisätietoa siitä, miksi ja miten tämä Svekofennidien vuorijono muinoin romahti. Kaisa Nikkilä Åbo Akademista on tutkinut Svekofennidien vuorijonon kehitystä erityisesti Pohjanmaalta Savoon ulottuvalla alueella.

 

Miksi poimuvuoristoja on olemassa?

Poimuvuoristot syntyvät kiinteän kivikehän palojen, eli litosfäärilaattojen, saumakohtiin kahden mantereisen laatanosan törmätessä. Törmäyksessä vuoristot paksuuntuvat sekä ylös- että alaspäin, jolloin ympäristöään korkeammille vuoristoille syntyvät myös syvälle ulottuvat juuret.

himalaja_poimu_el

Näetkö poimun? Vuoristojen muodostuessa kiviaines voi poimuttua. Poimuttumisen lopputulos Himalajalta. Kuva: Elina Lehtonen.

Ympäristöön paksumpi poimuvuoristo on epävakaa. Se pyrkii tasapainottumaan ympäröivän kivikehän paksuuteen. Vuoristo ei kuitenkaan välttämättä romahda, jos kuori on paksuuntunut hyvin laajalta alueelta.

Kuinka korkealle vuoristot voivat maapallolla sitten kohota? Vuoristojen korkeuteen vaikuttaa planeetan painovoima ja kivilajien viskositeetti, eli kyky vastustaa virtausta. Nykyinen Himalajan vuoristo on aikalailla maksimikorkeudessaan. Vaikka nykyisen Himalajan alueella kahden mantereisen kappaleen törmäys on edelleen käynnissä, vuoristo ei kasva korkeutta, vaan sitä muodostava kiviaines leviää horisontaalisesti.

 

Törmäyksestä graniittitehtaaksi

Geologi Pentti Eskola on todennut että ”Graniitti on maaemon hiki”.  Toteamus pitää hyvin paikkansa myös poimuvuoristojen kehityksen suhteen. Svekofennidien vuorijonon kehitys alkoi muinaisten tulivuorisaarten törmätessä toisiinsa ja paikoin nykyistä Itä- ja Pohjois-Suomea muodostavaan paljon vanhempaan mantereeseen.

Tällaisessa kahden mantereisen kappaleen törmäyksessä maankuori paksuuntuu ja poimuvuoriston juuriosien lämpötila ja paine kasvavat. Ja tässä urakassa kuorelle tulee hiki! Kiviaines poimuvuoristojen juuriosissa alkaa osittain sulaa. Näin syntyvät kivisulat voivat kiteytyä maankuoren sisällä syväkiviksi, kuten graniiteiksi, tai purkautua tulivuorista maanpinnalle kiteytyen vulkaniiteiksi.

Samalla tavalla kuin Keski- ja Etelä-Suomen alueella syntyi useassa vaiheessa vuorijononpoimutukseen liittyviä graniitteja, myös nykyisen Himalajan vuoriston juuriosissa on muodostunut ja muodostuu edelleen kuoren osittaisen sulamisen ja sulien kiteytymisen kautta graniittisia kiviä!

 

Muovailuvahamalleista apua geologiseen tutkimukseen

Geologiset prosessit tapahtuvat usein miljoonien vuosien aikajänteellä. Nikkilä hyödynsi tutkimuksessaan muovailuvahamalleja, jotka ovat yksinkertaisia, mutta tehokkaita tutkimusvälineitä luonnossa hitaasti tapahtuvien geologisten muutosten  havainnollistamiseen.

Muovailuvahasta, silikonista ja hiekasta tehtyjen mallinnusten avulla jäljennettiin sitä, miten maankuori käyttäytyy kun siihen kohdistuu venytystä. Mallituloksia verrattiin tutkimusalueiden kallioperästä saatuihin geologisiin ja geofysikaalisiin havaintoihin.

Nikkilä kertoo, että Svekofennidien vuoriston ohentuminen ja romahtaminen johtui maankuoren sisällä olevien kivisulien virtaamisesta kohti nykyistä länttä. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että nykyisen lännen alueella oli vapaata tilaa johon kiviaines pääsi virtaamaan, kun taas vuorijonon itäpuolella oli vastassa vanhempi ja jäykempi arkeeinen manner.

Svekofennidien vuoriston romahdus ei tapahtunut silmänräpäyksessä. Todennäköisesti vuoriston romahtaminen kesti noin 14-16 miljoonaa vuotta.

– Miljoonien vuosien aikana tapahtunut kivisulien virtaaminen länteen, maankuoren rakenteiden venyminen ja pois paikoiltaan liikkuminen aiheutti vuoriston romahtamisen. Lisäksi kuoren osittain sulat sisäosat pääsivät kohoamaan tässä tapahtumassa ylöspäin ja osia vuoriston yläosista liikkui romahduksessa alaspäin, jatkaa Nikkilä.

– Tuhansien miljoonien vuosien aikana Svekofennidien vuorijonon huiput ovat kuluneet ja nykyisen kallioperämme leikkaustaso edustaa vuoriston juuriosia. Suomessa on siis käytännössä mahdollista nähdä poimuvuoriston sisään ja näin tutkia vuoriston sisäosien kehitystä. Muinaisten vuoristojen tutkimus antaa tietoa siitä mitä nykyisten vuoristojen, kuten Himalajan tai Andien sisäosissa, parhaillaan tapahtuu. Tämä tutkimus on siten sovellettavissa useiden vuoristojen kehitykseen ympäri maailman. Tutkimustulokset auttavat myös kohdentamaan malminetsintää, sillä romahduksessa syntyvät suuret kallioperän rakenteet liittyvät malmimineralisaatioiden syntyyn, kertoo Nikkilä.

kaisa_nikkila

Kaisa Nikkilä. Kuva: Åbo Akademi.

FM Kaisa Nikkilä väittelee 23.9.2017 klo 12 Åbo Akademin  Luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunnassa aiheesta ”Analog models of the lateral spreading of a thick three-layer crust – Implications for the Svecofennian orogen in Finland”. Väitöstilaisuuden paikka: Auditorium 1, Geologicum, Tuomiokirkkotori 1.

Blogikirjoitus perustuu suurelti Nikkilän lehdistötiedotteeseen, väitöskirjaan ja siinä oleviin viitteisiin, sekä keskusteluihin Nikkilän kanssa. Kaisa Nikkilän väitöskirja on luettavissa elektronisesti Åbo Akademin sivuilta.

Lisää Himalajan vuorijonon kehityksestä ja Suomen Geologisen Seuran ekskursiosta Himalajalle voit lukea kirjoittamastani artikkelista Geologi-lehteen 5/2012.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , , | 1 Comment

Kivibongausta Uutelassa, Helsingissä

Uutelan Skatanniemi on hyvä paikka kiviretkelle. Skatanniemen kärjestä löytyy mielenkiintoisia kalliopaljastumia ja niemen itäpuolen rannalta löytyy useita erilaisia kivilajilohkareita.

kärki

Lähes 1,9 miljardin vuoden takaiseen tulivuoritoimintaan liittyy Skatanniemen tummanharmaa kivi.

Skatanniemen kärki koostuu pääosin tummasta kivestä, jota halkoo vaaleanpunaiset raidat. Tumma kivi on syntynyt alunperin noin 1,9 miljardia vuotta sitten saarikaarityypin tulivuoritoimintaan liittyen. Kallioperäkartan mukaan kivi on luokiteltu vulkaniitiksi, mutta itse kivessä ei kuitenkaan ole näkyvissä selkeästi vulkaniiteille ominaisia piirteitä. Tämä niemenkärkeä muodostava tumma kivi ei välttämättä ole päässyt purkautumaan aivan maanpinnalle asti, vaan kiteytynyt niin kutsuksi puolipinnalliseksi kiveksi maankuoren sisään. Joka tapauksessa ylläolevan tumman kiven syntytarina liittyy muinaiseen tulivuoritoimintaan.

Tulivuoritoimintaan liittyvän kiven synnyn jälkeen siihen on tunkeutunut graniittisia juonia, jotka ovat paikoitellen katkeilleet linssimäisiksi osueiksi kallioperän puristuksessa. Juonet liittyvät todennäköisesti Svekofenniseen poimuvuoriston syntyyn noin 1,9-1,8 miljardia vuotta sitten. Tällöin vulkaaniset saarikaaret törmäilivät toisiinsa ja vanhempaan mantereeseen, muodostaen hiljalleen nykyistä Himalajaa muistuttavan poimuvuoriston. Maankuoren paksuuntuessa poimuvuoriston juuriosia muodostavat kivet lämpenivät, uudelleen muokkaantuivat ja alkoivat osittain sulaa.

 

Kaksi graniittia, kaksi eri syntytarinaa

kiviserkut

Skatanniemen itäpuolen rannoilta voi löytää myös kiviserkukset vierekkäin, Ikäeroa näillä tyypeillä on noin 200 miljoonaa vuotta. Graniiteista nuorempi, vasemmalla oleva isompi rapakivigraniittilohkare on kiteytynyt muinaisen supertulivuoren uumenissa noin 1,6 miljardia vuotta sitten, paljastunut vuoren uumenista eroosion myötä ja kuljetettu nykyiselle paikalle jääkauden toimesta. Oikealla puolella oleva graniittinen kivi on syntynyt aiemmin mainitun Svekofennisen vuorijononmuodostuksen aikana.

Rapakivigraniitin wiborgiittimuoto on helposti tunnistettavissa ja erotettavissa muista graniiteista sille ominaisten maasälpäovoidien perusteella. Rapakivigraniitti on seikkaillut blogissa useasti: Sipoosta löytyy erikoisesti rapautunut rapakivilohkare, Roihuvuoresta iso siirtolohkare ja kannattaa myös lukea siitä millaista rapakivien tutkimus Brasilian sademetsissä on. Espoosta löytyy varsin valtava rapakivilohkare.

moroutuminen

Rapakivigraniitin rapautumispintaa.

ovoidit_uutela

Rapakivigraniitin wiborgiittimuodolle ominaisia pyöreitä maasälpäovoideja.

 

Muistoja muinaisista tulivuorista

Samaiselta rannalta graniittiserkkujen seurasta löytyy useita mustia lohkareita, joissa on havaittavissa yksittäisiä isompia kiteitä, jotka kimmeltävät auringossa. Tämä kivi on syntynyt kun magmasäiliön kivisulasta kiteytyneet raskaammat kiteet ovat laskeutuneet magmasäiliön pohjalle. Tällaisia kiviä kutsutaan kumulaateiksi. Kivi liittyy todennäköisesti samaan tulivuoritoimintaan kuin aiemmin mainittu Skatanniemen kärjen tumma kallioalue, sekä Vuosaaren vulkaaniset kerrostumat ja tyynylaavat.

kumulaatti

Kumulaatti.

Skatanniemestä löytyy myös tulivuoren purkauksen kerrostamaa materiaalia. Itäpuolen kalliopaljastumassa on selkeästi näkyvissä erilaisia kerroksia. Kallion keskivaiheilla kulkee kidetuffikerros, joka on syntynyt tulivuoren räjähdyspurkauksessa materiaalin kerrostuessa tulivuoren rinteelle. Kun kerrosta seuraa kalliopaljastuman halki huomaa sen taipuvan poimulle, joka viittaa taas tulivuoritoiminnan jälkeiseen vuorijonon rytinään.

kidetuffi-uutela-poimutus

Poimuttunutta tulivuorisyntyistä kiveä, eli vulkaniittia. Keltaisilla katkoviivoilla on rajattu kidetuffikerros. Vaaleat kohdat oikeassa yläkulmassa ovat samankaltaista graniittista sulaa kuin Skatanniemen kärjen kallioissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lähikuva kidetuffikerroksesta. Huomaa kerroksen poimuttuminen.

Oletko vieraillut Uutelan tai Vuosaaren geologisilla kohteilla? Löysitkö näitä kiviä?

Blogissa on jo aikaisemmin seikkailtu Vuosaaren tulivuorten jäljillä, lue kirjoitus täältä. Maisemakuvien perässä kannattaa suunnata Vaellusjutut-blogiin, jossa myös juttuja Vuosaareen liittyen. Blogin Metromatka menneisyyteen –sarja esittelee geologiaan liittyviä pääkaupunkiseudun retkikohteita metrolinjan varrelta ja hieman sen ulkopuolelta. Suosittelen myös käymään Geologia.fi -sivuilla, jossa on julkaistu videon Etelä-Suomen kallioperän kehityksestä (kesto noin puoli tuntia).

Muokattu 11.9.: tarkennettu Svekofennisen orogenian ikää.

Posted in Metromatka menneisyyteen, Uncategorized | Tagged , , , , , , , , , ,

Rautamalmia ja pronssikautisia hautoja – Hanikan luontopolku, Espoo

luontopolkukyltti

Hanikan luontopolku löytyy Soukasta, Espoosta. Noin viiden kilometrin pituisella polulla kuljetaan niin kallioisessa maastossa kuin merenrannassa. Luontopolku on maisemien ja polun varrella olevien kohteiden puolesta ilahduttavan vaihteleva!

muinaisranta

Mikäli polulle poikkeaa alkupisteeksi merkitystä kohdasta, on ensimmäisenä kohteena luvassa Litorinameren aikaista rantakivikkoa, joka muodostui paikalleen noin 3 500 vuotta sitten. Litorinameri-vaihe on viimeisin vaihe Itämeren kehityksessä ennen nykyistä vaihetta. Hanikan muinaisranta on siis tuhansia vuosia nuorempi kuin esimerkiksi Jakomäen huipulta löytyvä, yli 10 000 vuotta sitten muodostunut, Yoldiameri-vaiheen ranta.

Muinaisrannan jälkeen polku viettää alamäkeen kohti Mätäjärveä. Nimestään huolimatta järven paikalla on nykyään suo. Paikalla on kuitenkin mielenkiintoinen historia. Muinaisen järven pohjamudissa syntyi rautapitoista järvimalmia. Järven umpeen kasvaessa järvimalmi nousi suon pintaan ja sitä hyödynnettiin vielä 1800-luvulla rautaruukeissa.

siirtolohkare

Siirtolohkare. Geologi mittakaavana.

Polun muihin geologisiin kohteisiin kuuluu muun muassa valtava rapakivigraniittilohkare. Infotaulun perusteella tällä siirtolohkareella on painoa yli 200 000 kiloa ja se on yksi isoimmista siirtolohkareista Espoossa1. Lisää tarinointia jääkauden jättämistä jäljistä ja rapakivilohkareeseen liittyvästä supertulivuoresta löydät aikaisemmin kirjoitetusta julkaisusta.

plagioklaasikehä

Opastaulu kehottaa tunnustelemaan lohkareen pintaa – samaa suosittelen minäkin!

pronssi_hauta

Toinen pronssikautisista haudoista.

Pronssikautiset hautaröykkiöt löytyvät Sundsbergetin laelta. Silloisille saarille pinotut röykkiöt sijaitsevat nykyään noin 40 metriä merenpinnan yläpuolella. Nämä röykkiöt tehtiin opastaulun mukaan noin 3 000 vuotta sitten.

Polun monimuotoisuus oli niin maisemien kuin polun kohteiden puolesta iloinen yllätys. Pitkospuita riittää niistä pitäville ja ne kulkevat vaihtelevissa maisemissa – välillä polku sivuaa meren rannalle, kivuten hetken päästä taas korkealle kalliolle.

hanikka_ranta

lintutorni

Lintutornin näkymät.

Polun varrelta löytyy myös lintutorni. Lintubongauksien sijasta pääsimme tällä kertaa seuraamaan ukkosrintaman etenemistä taivaanrannassa.

luontopolkumerkki

Polku on pääasiassa hyvin merkitty keltaisilla merkeillä muun muassa kiviin, kallioihin ja puihin. Paikoin löytyy myös Luontopolku-kylttejä ja käpymerkkejä. Ennen rapakivilohkaretta polun poikkeaminen kerrostaloalueelle voi herättää hämmennystä mihin suuntaan pitäisi jatkaa. Kannattaa lähteä kävelemään tietä pitkin, joka johtaa pihan läpi. Siirtolohkare löytyy lähes tien vierestä ja siitä on helppo jatkaa polun kiertämistä.

polku

Polulle kannattaa suunnata tukevat kengät jalassa, sillä viiden kilometrin pituisella luontopolulla on paikoin myös kivikkoisia ja oksaisia osia, sekä jyrkempiä osuuksia. Reippaalla kävelyvauhdilla ja maisemanihailu pysähdyksillä polkun läpikävelemiseen meni lähes kaksi tuntia. Lisätietoa Hanikan luontopolusta löytyy Espoon kaupungin -sivuilta, josta voi ladata myös luontopolun esitteen. Hanikan luontopolku on merkitty myös Espoon karttapalveluun. Polun varrelta löytyy yhteensä 14 opastaulua. Blogiteksti perustuu suurelti niiden tarjoamaan informaatioon.

Kurkkaa esimerkiksi täältä muita blogin retkikohteita. Seuraa blogia myös Facebookissa!

1Petrel, L.: Espoon arvokkaat luontokohteet 2006 -selvitys. Espoon ympäristökeskus. Monistesarja 2/2006.

Posted in Metromatka menneisyyteen, Uncategorized | Tagged , , , , , , , , , , | 3 Comments

Taide kohtaa geologian // Art meets geology

IMG_3645

Peltokangas: Merkillinen sade viime yönä (Strange rain last night) 2007

(English summary at the end)

Didrichsenin taidemuseon patsaspuistosta löytyy tällä hetkellä kuvanveistäjä Matti Peltokankaan “Merkillinen sade viime yönä” -teos. Teoksesta voi löytää useamman geologisen yksityiskohdan, joista otteita alla.

IMG_3654

Graniittia // Granite

Etualan kaksi punertavaa kivipisaraa on tehty graniitista, tarkemmin sanottuna rapakivigraniitin pyterliittimuodosta. Pyterliittimuodon rapakivigraniitissa esiintyy maasälpäovoideja kuten viborgiitissa, mutta viborgiittimuodolle ominaiset vaaleat ulkokehät puuttuvat. Esimerkkikuvan viborgiitista löydät esimerkiksi tästä julkaisusta.

IMG_3648_A

Labradoriittia // Labradorite

Veistoksen iso levy on tehty labradoriittipitoisesta kivestä. Kuvassa näkyy kuinka yhden labradoriittikiteen pinta hehkuu eri sinisen ja keltaisen väreissä. Tämä johtuu valon taittumisesta mineraalin rakenteesta. Tällaista iridisoivaa labradoriittia kutsutaan myös spektroliitiksi. Nimi on ollut alunperin Ylämaan labradoriitin kaupallinen nimi.

IMG_3651_A

Jaspista // Jasper

Ison kivilevyn takapuolelta löytyy vielä punainen kivipisara joka koostuu pääasiassa jaspiksesta, eli piilokiteisestä kvartsista. Hienona yksityiskohtana kannattaa huomata pisaran yläpuolen omamuotoisista kiteistä koostuva kvartsikiderykelmä.

IMG_3652_B

Omamuotoisia kvartsikiteitä // Euhedral quartz grains

Oletko nähnyt Peltokankaan taideteoksen? Bongasitko siitä samat yksityiskohdat kuin minä vai löysitkö jotain muuta mielenkiintoista?

Didrichsenin taidemuseo sijaitsee Helsingin Kuusisaaressa. Museon pihalla oleva veistospuisto on julkinen ja voit vierailla puistossa maksutta. Veistospuiston pdf-muodossa olevan esitteen löydät täältä. Jos haluat kokeilla omien kiteiden kasvatusta, löydät ohjeet blogista. Seuraa blogia myös Facebookissa!

–In English:

Didrichsen Art Museum is located at Helsinki, Finland. Rock sculpture “Strange rain last night”, made by Matti Peltonen is currently situated in the garden of the museum. In this sculpture art meets geology, which is shown in the use of different rock types and minerals. Nice details are pyterlite drops, colour play of labradorite and euhedral quartz grains on the top of jaspis drop. Pyterlite is form of rapakivi granite, where feldspar ovoids lacks the light outer rim.

Sculpture park is public and can be visited for free. More information about the sculptures can be read from here.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Menovinkki: Museo Gustavianum Uppsalassa, Ruotsissa

gust8

Gustavianumin museo sijaitsee yhdessä Uppsalan yliopisto vanhoista päärakennuksista. Itse rakennuksen rakentaminen aloitettiin vuonna 1622 ja se toimi valmistuttuaan yliopiston päärakennuksena vuoteen 1887 asti. Museo on avattu 1997. Sen näyttelyissä on esillä niin egyptiläisiä muumioita, viikinkien hautalöytöjen aarteita, kuin välähdyksiä Uppsalan yliopiston historiasta.

gust1

Klassisen antiikin ja egyptologian huone.

Klassisen antiikin ja egyptologian aineistoa esittelevässä huoneessa viihdyin etenkin korujen ja eläinten muotoon tehtyjen helmien parissa tovin (alakuva). Myös muumioiden näkeminen oli asteen verran mielenkiintoisempaa keväällä lukemani artikkelin jälkeen. Tiesitkö, että jauhettuja muumioita käytettiin niin lääkkkeenä, kuin pigmenttiaineena maaleissa? Muumiojauheesta valmistettua “Muumion ruskeaa” käytettiin maalaustaiteessa 1700-luvulta lähtien. Sen käyttö kohtasi runsaasti kritiikkiä, mutta värin myynti lopetettiin vasta 1964, kun värin valmistajan muumiovarannot ehtyivät.

gust3

gust2

Myös pohjoismaisen arkeologian löytöjä esittelevä huone oli mielenkiintoinen. Esillä oli esimerkiksi rekonstruktio Valsgärden venehautalöydöstä, sieltä löydetyistä eläinten jäännöksistä ja varusteista, sekä polttohaudoista löytyneistä sulaneista helmistä.

gust6

Hevosten ja koirien varusteita Valsgärden venehaudasta 900-luvulta.

gust7

Polttohaudoista löytyneitä sulaneita helmiä 900-luvulta.

Muita poimintoja museon näyttelystä ovat esimerkiksi Augsburgh-taidekabinetti, joka sisältää lukemattoman määrän pieniä yksityiskohtia ja esineitä, jotka kuvastavat 1600-luvun käsitystä taiteesta, koulutuksesta ja kiinnostuksen kohteista. Omat lähikuvani taidekabinetista jäivät valitettavasti huonolaatuisiksi, mutta onneksi taidekabinettiin voi tutustua myös virtuaalisesti.

gust9

Taidekabinetti (keskellä) löytyy huoneesta, joka esittelee Uppsalan yliopiston historiaa ja tutkijoita.

Lisäksi Uppsalan historiallisia rakennuksia esittelevä eri puulajeista tehty malli on mielestäni tutustumisen arvoinen.

gust5

Kannattaa ehdottomasti piipahtaa myös kupolissa sijaitsevassa anatomisessa teatterissa. Uppsalan anatominen teatteri rakennettiin 1600-luvun puolivälissä ja sitä käytettiin vuoteen 1776 asti ruumiinavausten tekoon lääketieteen opiskelijoiden ja yleisön edessä. Anatomiseen teatteriin voi tutustua tarkemmin linkin takaa löytyvän lyhytvideon kautta.

IMG_3569

Anatominen teatteri.

gust4

Museon käytävän lattioista voi bongata myös oikosarvifossiileita.

Gustavianum on suositeltava kohde, josta löytyy paljon mielenkiintoista nähtävää. Vaikka esillä olevat kokoelmat kattavat monenlaisia aihepiirejä, ei näyttelyiden laajuus ole kuitenkaan liian uuvuttava.

Lisätietoa aukioloajoista ja näyttelyistä museon kotisivuilta.

 

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Keidassuo Helsingin reunalla

slm1

Tupasvilla, suopursu ja lakka reunustavat pitkospuita. Mättäitä värittävät pyöreälehtikihokin tahmaiset lehdet ja kukkiva karpalo. Näkymän perusteella olisi vaikea arvata missä ollaan. Jakomäessä sijaitseva Slåttmossen on Helsingissä ainutlaatuinen keidassuo. Suojeltu suoalue ja pitkospuut sijaitsevat Helsingin puolella, mutta suo jatkuu myös Vantaan alueelle.

slm2

Suomen suot alkoivat kehittyä heti jääkauden lopulla mannerjään sulaessa. Suomen vanhimmat suot ovat yli 10 000 vuotta vanhoja ja soiden keskimääräinen ikä on 4880 vuotta. Tarkkaa ikää en Slåttmossenille löytänyt, mutta se on lähes lopullisen kehitysasteen saavuttanut suo. Suon vetisempiä alueita kutsutaan kuljuiksi ja kuivempia kohoumia kermeiksi.

slm5

Retken eläinbongauksena sisilisko. Wikipedian mukaan suolla on vieraillut jopa hirviä.

Ainoa moitittava asia on liikenteen melu joka kantautuu suolle asti. Onneksi kihokeiden ja karpalonkukkien bongailu on omiaan viemään ajatukset pois melusta ja kaupungista.

slm4

Pyöreälehtikihokin ruusukkeita löytyy suolta todella paljon.

slm3

Slåttmossenin saavuttaa parhaiten Somerikkotieltä käsin jonne pääsee monilla busseilla. Suoalue on monin tavoin arvokas, joten pysyttelethän suolla vieraillessasi pitkospuilla. Alueelta ei löydy opastetauluja, mutta Helsingin kaupungin suunnitelman mukaan Slåttmossenin aluetta on tarkoitus kehittää esimerkiksi tämän suhteen. Kannattaa vierailla myös lähellä sijaitsevalla muinaisrannalla.

This slideshow requires JavaScript.

Metromatka menneisyyteen –sarja esittelee geologiaan liittyviä retkikohteita pääkaupunkiseudulta. Jos pidit tästä, lue myös jääkauden jättämistä jäljistä Roihuvuoressa.

Lisätietoa:

Slåttmossenin suojelualueen kartta (Helsingin kaupunki).

Geologian tutkimuskeskuksen julkaisema raportti Suomen soiden kehityksestä ja ikätuloksista.

Geologia.fi -sivuston artikkeli soiden muodostumisesta.

Posted in Metromatka menneisyyteen, Uncategorized | Tagged , , , , , , | Leave a comment