Kivimaailman kummajainen ja kaunokainen – pallokivi // Mysterious beauty of the rock world – orbicular rock

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

(For English, please see below)

Pallokivet muodostuvat nimensä mukaisesti monikehäisistä palloista. Syntyperältään pallokivet ovat magmakiviä, mutta kivien tarkka syntytapa on vielä osittain arvoitus.

Kallioperämme pallokiviesiintyvät ovat pääosin melko pieniä, noin kymmenen neliömetrin kokoisia. Upean ulkomuotonsa vuoksi pallokiviä on hyödynnetty koristekivinä, mutta osa esiintymistä on rauhoitettuja.

Suomessa ensimmäisenä pallokivilöytönä pidetään piispa Herman Röbergin tekemää havaintoa Virvikistä Porvoosta vuonna 1889.* Geologi Benjamin Frosterus kiinnostui Virvikin löydön myötä pallokivien tutkimuksesta ja hänen väitöskirjansa pallokivistä valmistui melko pian ensimmäisen löydön jälkeen vuonna 1892.

Virvikin pallokiveä voi ihailla esimerkiksi Helsingin Hietaniemen hautausmaalla kiven löytäjän piispa Röbergin ja hänen vaimonsa Alinan haudalla. Harmahtavien ja punertavien, melko tasalaatuisten kivien keskellä, pallokivestä tehty hautakivi on helppo tunnistaa. Haudan tarkempi paikka on korttelissa 15, käytävällä 30 ja hauta on numero 410.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Jos olet oikeassa korttelissa ja käytävällä, on haudan havaitseminen melko helppoa. // If you are on the right quarter and row, the tombstone is quite easy to spot. 

Virvikin pallokivessä näkyy monimuotoisia rakenteita. Pallot muodostuvat useista, väriltään vaihtelevista ja hieman puun kasvurenkaita muistuttavista kehistä. Värieron kehissä saa aikaan mineraalien määräsuhteiden vaihtelu: tummissa kerroksissa on enemmän biotiittia kuin vaaleissa. Palloissa näkyy myös niiden kiteytymisen jälkeisiä rakenteita, kuten plastisen deformaation aiheuttamaa kappaleiden venymistä tai litistymistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lisäksi paikoin pallot näyttävät siltä kuin niiden reunasta olisi haukattu pois pala – tämän on arvioitu johtuvan siitä, että kivipallosten muodostumisen jälkeen samaan magmasäiliöön tunkeutunut nuorempi kivisula on syövyttänyt aikaisemmin muodostuneita palloja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Virvikin pallokiven monimuotoisia rakenteita. Huomioi esimerkiksi pallojen sivuilta puuttuvat palaset. // Plastically deformed and eroded orbiculars of Virvik orbicular rock. 

Vaikka pallokivet ovat kivimaailman harvinaisuuksia on Suomi tehtyjen löytöjen perusteella pallokivien luvattu maa. Tällä hetkellä maapallon vajaasta kahdesta sadasta pallokivihavainnosta lähes puolet on tehty Suomesta. Peruskalliostamme on tiedossa noin 50 pallokivialuetta, muut havainnot on tehty irtonaisista lohkareista, joiden emäkalliota ei välttämättä ole vielä löydetty.

*Virvikin pallokivilöydön jälkeen huomattiin, että 1700-luvulla rakennetun riihen kivijalkaan asetettu pallokivilohkare.

Tämä oli kolmas ja viimeinen osa Hautakivien kertomaa -juttusarjasta. Ensimmäisen osan charnockiitista voit lukea täältä ja toisen osan hautakivien rapautumiseen liittyen täältä. Katsotko hautakiviä nyt toisella tavoin?  

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Aavemainen pallokivisilmä toivottaa hyvää Halloweenia! // Spooky orbicular eye wishes you a happy Halloween!

 

—In English:

Finland is the promised land of orbicular rocks (at least based on the observations made so far). From the two hundred orbicular rock finds, approximately almost half of those are from Finland. About 50 of those have been made from the bedrock and the rest from loose boulders. Orbicular rocks are magmatic in origin, but the exact process producing these beautiful rocks are still a little bit of a mystery.

Virvik orbicular rock in Porvoo, ca. 70 km from Helsinki, is considered to be the first orbicular find from Finland*. Rock was found by bishop Herman Röberg. After this find, geologist Benjamin Frosterus got interested about orbicular rocks and his PhD thesis from this topic was published quite soon after the first discovery, in 1892.

If you are visiting Helsinki, you can admire Virvik orbicular rock in the Hietaniemi graveyard, located ca. 2 km from the Central railway station. The orbicular rock was specifically used for making of the tombstone for the bishop Röberg and his wife Alina. In the middle of the grayish and reddish, mostly quite homogeneous tombstones, the one made from the orbicular one is quite easy to spot. The exact location for the grave is quarter 15, route 30 and grave number 410.

Virvik orbicular rock has diverse structures. Dark and light layers of the orbiculars are formed from the variating mineral composition of the layers – darker ones are richer in biotite. Some orbiculars are plastically deformed and some seems to be missing some of the outer parts of the orbiculars. It has been interpreted, that the pulse of new magma in the magma chamber was eroding the orbicules.

*Later on, it was found out that the base of kiln build in the early 18th century contained an orbicular rock boulder, but there is no written record from this find.

If you know examples of orbicular rock finds made outside of Finland before 1889, please let me know!

This was third and last post in the Tales of the Tombstones post series. First post about charnockite can be read from here and the second post about weathering of the tombstones from here. Did these posts gave you new perspect for looking tombstones?   

 

Teksti on kirjoitettu pääosin käyttämällä lähdettä // Text was written mainly based on this reference:

Lahti, S. (ed.); Raivio, P. & Laitakari, I. (with contributions by). 2005. Orbicular rocks in Finland. Erikoisjulkaisut – Special Publications, vol. 47. Geological Survey of Finland. Online version of the publication can be downloaded from here: http://tupa.gtk.fi/julkaisu/erikoisjulkaisu/ej_047.pdf

Advertisements
Posted in Hautakivien kertomaa, In English, Uncategorized | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Katoavia kaiverruksia, rapautuneita hautakiviä // Disappearing inscriptions and weathered tombstones

tombstone1_pixabay

(For English, please see below)

Tuuli, vesi ja jää ovat esimerkkejä voimista, jotka nakertavat ja hiovat väsymättömästi planeettamme ulointa pintaa ja hajottaen sitä pienemmäksi kappaleiksi. Kivien ja kallioiden rapautuminen on yksi osa kivisen kuoren kiertokulkua. Kallioista jyrsityt kiven kappaleet hajoavat ajan saatossa yhä pienemmiksi murusiksi ja osa niistä saattaa joskus tulla kierrätetyksi takaisin maapallon sisuksiin.

Samalla tavalla kuin kalliot kuluvat, rapautuvat myös hautakivet. Hautausmaat ovat rapautumisen tutkimisen aarreaitta siinä mielessä, että rajatulta alueilta löytyy runsaasti erilaisista kivistä tehtyjä ja iältään* vaihtelevia hautakiviä. Hautakivistä saatua tietoa voidaan soveltaa muihin rakennuskiviin.

Hautakivien rapautumiseen vaikuttaa edellä mainittujen voimien ja ajan lisäksi esimerkiksi hautakiven kivilaji, hautausmaan sijainti ja ympäristö, hautausmaan pinnanmuodot ja hautakiven sijainti hautausmaalla sekä ilmansaasteet. Myös ilmansuunnat voivat vaikuttaa siihen, mikä sivu hautakivestä alkaa rapautua tai rapautuu eniten. Lisäksi eliöt, kuten hautakiven pinnalla kasvavat jäkälät ja sammaleet tai kiviä kohti kurkottavat puunjuuret, tekevät oman osansa hautakivien rapauttamiselle.

tombstone4_pixabayHautakivien päällä kasvavat sammalet ja jäkälät rapauttavat kiveä. // Mosses and lichens growing on the tombstone will enchance the weathering of the rock.

Hautakivien rapautumisen tutkiminen juontaa juurensa ainakin 1800-luvun lopulle (Morgan 2018). Vuonna 1875 Skotlannin geologisessa tutkimuskeskuksessa työskennellyt geologi John George Goodchild julkaisi jäätikköeroosioon liittyvän artikkelin, joka sivusi myös hautakivien rapautumista. Tämän jälkeen Skotlannissakin vaikuttanut geologi Archibald Geikie julkaisi vuonna 1880 artikkelin liittyen Edinburghin hautausmailta tekemiinsä tutkimuksiin.

Hautakivien rapautumista voidaan tutkia usealla eri tavalla. Jos hautakivien tekstit on tehty lyijyvaluilla, voidaan rapautumista arvioida mittaamalla valun pinnan ja hautakiven pinnan etäisyyttä toisistaan. Lisäksi alun perin tasapaksun hautakiven muodonmuutoksesta voi saada tietoa rapautumisesta. Näitä keinoja on käytetty esimerkiksi kansalaistiedettä hyödyntäneessä Earth Trek –projektissa Amerikassa.

Vuonna 1971 geologi Perry Rahn esitti Rahnin indeksiksi kutsutun tavan arvioida hautakiven kulumista siihen kaiverretun tekstin luettavuuden perusteella. Indeksin perusteella hautakivet jaetaan havaintojen perusteella kuuteen luokkaan. Luokka 1 sisältää rapautumattomat kivet, joiden kaiverrus on hyvin selkeä. Luokka 6 sisältää erittäin rapautuneet hautakivet, joiden kaiverrusten kirjoitus on lukukelvotonta, mutta joiden vuosiluvusta saa juuri ja juuri selvää. Hautakiven vuosiluvun luettavuus on olennainen tieto hautakiven ikämäärityksen kannalta.

Luokituksen ja hautakivien iän perusteella voidaan vertailla esimerkiksi eri-ikäisten hautakivien, tai saman ikäisten mutta eri kivilajia olevien hautakivien rapautumista.

tombstone2_pixabay

Kuinka nopeasti hautakivet voivat rapautua? Koska rapautumiseen vaikuttavat monet, osittain paikalliset, asiat, yksittäistä nopeutta eri kivilajien rapautumiselle on vaikea antaa. Eri alueilta tehtyjen tutkimusten perusteella nopeus voi vaihdella esimerkiksi sadassa vuodessa 0,1–2 mm välillä.

*Hautakivien iällä tässä tapauksessa tarkoitetaan sitä hetkeä, jolloin hautakivi on asetettu haudalle. Kiven ikämääritys perustuu oletukseen, että hautakivi on pystytetty haudalle henkilön kuolinvuotena. Tämä on eri kuin kiven varsinainen geologinen muodostumisikä.

Seuraavassa Hautakivien kertomaa -julkaisussa tutustumme arvoituksellisiin pallokiviin ja siihen, mitä piispa Röbergillä on tekemistä niiden kanssa. Hautakivien kertomaa –sarjan ensimmäisen osan charnockiitti-kivestä ja siitä mistä kivi on saanut nimensä voit lukea linkin takaa.

 

— In English:

Wind, water and ice are examples of forces that shape our planet’s outer, rocky layer. Weathering is one part of the great cycle of material on Earth.

Graveyards offers a window to weathering with large selection of datable* and variating rock types. In addition to time and forces mentioned in the beginning, things that affect to the weathering of tombstones are for example rock type, location and environment of the cemetery and air pollution. In addition, biological things, such as moss or lichen growing on the stone, will do their part to enhance the weathering process.

The oldest literature related to the weathering of the tombstones extends at least in the end of 19th century (see Morgan 2018). For example, in the article focusing on glacial erosion published in 1875, geologist John George Goodchild described also how he used limestone tombstones for studying weathering rate. After this, in 1880, geologist Archibald Geikie published an article related to the weathering of the tombstone in Edinburg’s graveyards. In Morgan (2018) Geikie’s article is described as “…the first comprehensive scientific study of rock weathering published in English.” (If you know older references than these, please let me know.)

In 1971 geologist Rahn published Rahn’s index, which can be used for evaluating degree of weathering. Index is divided in six classes. Class 1 contains unweathered tombstones with very clear inscription. Class 6 contains tombstones that are extremely weathered, with illegible inscription (but year just possible to read). Unfortunately, I could not get the original article describing the Rahn’s index (Rahn, 1971), however, for example Dove (2010) and Tymon (2012) contains more detailed description of the index.

How fast can tombstone then weather? Because the weathering rate is affected by many things, the one exact rate for certain rock type is hard to give. However, based on the research in can vary for example from ca. 0,1 to 2 mm per hundred years.

*Datability is based on the assumption that the tombstone is of the same age as the year of death in the rock. Geological age of the rock is not considered now.

This was the second part of the Tales from tombstones -series. First one you can read from here: Charnockite – rock type described from a tombstone. The third blog post will concern mysterious orbicular rocks and what bishop Röberg has to do with those.

 

Viitteet ja lisätietoa // References and more information:

All pictures from Pixabay.

Dove, J. 2010. Fieldwork investigation: gravestone weathering. Geofile Online.

Inkpen, R. Gravestone Weathering. University of Portsmouth. Acquired in 23.10.2018.

Inkpen, R.J. & Jackson, J. Contrasting weathering rates in coastal, urban and rural areas in Southern Britain: Preliminary investigations using gravestones. Earth Surface Processes and Landforms. 25, 229–238.

Morgan, N. 2018. Geikie’s science in the cemetery. In: Betterton, J. et al. (eds.): Aspects of the Life and Works of Archibald Geikie. Geological Society, London, Special Publications, 480.

Tymon, A. 2012. Weathering processes on headstones and monuments. Acquired from: http://www.wyorksgeologytrust.org/resources.html (23.10.2018, see the end of the page “Teaching weathering in West Yorkshire).

In addition to these, list of articles covering tombstone weathering can be found from here: http://www.envf.port.ac.uk/geo/inkpenr/graveweb/biblio.htm.

Posted in Hautakivien kertomaa, In English, Uncategorized | Tagged , , , , , , | 1 Comment

Charnockiitti – kivilaji, joka kuvattiin hautakivestä // Charnockite – rock type described from a tombstone

Job Charnock's mausoleum(For English version, please see below)

Job Charnock oli 1600-luvulla Intiassa vaikuttanut virkamies, jota vielä vuoteen 2003 pidettiin intialaisen kaupungin Kalkutan perustajana. Charnock kuoli vuonna 1693 ja kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen St John’s hautausmaalle Kalkutaan pystytettiin hautamausoleumi ja sinne tumman harmaa hautakivi.

Kului kaksisataa vuotta Charnockin kuolemasta, kun Intian geologisessa tutkimuskeskuksessa työskennellyt Thomas Holland otti hautakiven tarkemman tutkimuksen alle. Holland tutki kivestä mikroskoopilla sen mikrorakenteita ja mineralogiaa. Tutkimuksen tulokset Holland julkaisi artikkelissaan ”The Petrology of Job Charnock’s Tombstone”.

Hollandin mukaan hautakivi oli tehty graniitista, jonka muodostavat mineraalit olivat osin kivilajille erikoisia. Graniittia yleisesti muodostavien mineraalien, kvartsin ja maasälpien, lisäksi kivestä löytyi granaattia, magnetiittia ja ortopyrokseeniryhmään kuuluvaa hypersteeniä.

Etenkin se, että graniitilta vaikuttavassa kivessä oli hypersteeniä, oli merkillistä. Tiettävästi Job Charnockin hautakivi oli ensimmäinen kivi maapallolta, josta tällainen mineraaliseurue kuvattiin.

Holland tulkitsi kiven syntyneen kivisulasta kiteytymällä maankuoren sisässä. Tätä tarkemmin hän ei ottanut kantaa graniitin mahdollisiin syntyolosuhteisiin. Vuonna 1893 julkaistussa artikkelissaan geologi ehdotti, että tämänkaltaisia pyrokseenipitoisia graniitteja kutsuttaisiin charnockiitiksi, Job Charnockin mukaan.

Job Charnock Tomb (Calcutta)Job Charnockin hautakivi. // Job Charnock’s tombstone. Picture by Grentidez (Public domain), Wikimedia commons.

Sittemmin hautakivestä kuvatun charnockiitin kaltaisia kiviä on löydetty useasta eri paikkaa maapallolta. Kiviä löytyy etenkin kallioalueilta, jotka ovat käyneet läpi korkean asteen metamorfoosin. Charnockiitit ovat kuitenkin edelleen syntynsä suhteen hieman arvoituksellisia. Charnockiitteja muodostuu ilmeisesti useiden geologisten prosessien kautta, jotka voivat olla sekä magmaattisia että metamorfisia.

Suomalaisia charnockiitteja on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi Kauko Parras vuonna 1958 julkaistussa väitöskirjassaan, jossa hän kuvasi Etelä-Suomen alueelta löytyneitä hypersteenipitoisia kiviä. Ne hän tulkitsi olevan metamorfista alkuperää.

Parraksen väitöskirjan charnockiitti-termiin liittyvän keskustelun mukaan termin alun perin kuvannut Holland ei ilmeisesti koskaan tarkoittanut charnockiitti-termiä käytettävän Intian ulkopuolella. Hollandin tarkoituksena oli ollut niputtaa termin alle Intiassaan tutkimat samankaltaiset kivet, joiden hän oli tulkinnut kuuluvan samaan ”kiviperheeseen”, eli samasta kivisulasta kiteytyneisiin.

Charnockiitti on tästä huolimatta nykyään maailmanlaajuisesti levinnyt termi kuvaamaan hypersteenipitoisia graniitteja tai niitä vastaavia metamorfisia kiviä. Kivien tutkimus jatkuu aktiivisena ja aika näyttää millaisia vastauksia ja täsmennyksiä vielä saamme charnockiittien syntyyn liittyen.

Nara Brown Granite (charnockite) QuebecNoin 1,1 miljardia vanha charnockiittinen kivi Kanadasta. // Ca. 1,1 Ga old charnockitic rock from Canada. Picture by: James St. John (CC BY 2.0), Wikimedia commons.

Tämä oli ensimmäinen osa Hautakivien kertomaa -sarjassa. Seuraavassa jutussa tutustumme hautakivikaiverrusten luettavuuteen ja siihen mitä se voi kertoa hautakiven rapautumisesta. 

Ensimmäinen kuva: Job Charnockin mausoleumi. Kuva: Grentidez (Public domain),  Wikimedia Commons.

 

—In English:

Job Charnock was a colonial administrator, who died in 1963 in Calcutta. Two years after his death, a mausoleum and a darkish grey tombstone was erected over his grave.

Two hundred years after the death of Job Charnock, geologist Thomas Holland working at the Geological Survey of India started to study the geology of the tombstone more closely. In 1893 Holland published an article called ”The Petrology of Job Charnock’s Tombstone”. 

In this article Holland described the microstructures and mineralogy of the rock. He concluded that rock was similar to granite, but contained also some peculiar minerals for a granite, such as an orthopyroxene called hyperstene.

Presumably, this was the first time when a granitic rock containing also orthopyroxene was described. Holland suggested that these kind of rocks would be called as charnockites, after Job Charnock.

After Holland’s research on Charnock’s tombstone and around East India, charnockitic rocks have been described all around from the world. However, some questions related to the formation of these rocks are still a little bit of a mystery. They are found from areas that have gone through high-grade metamorphism, but apparently charnockitic rocks can form through several, both magmatic and metamorhic, geological processses.

Finnish geologist Kauko Parras published a PhD thesis in 1958 about charnockites in Southern Finland. These rocks he interpreted to be metamorphic. In his thesis it’s also discussed that apparently Holland never meant the term ”charnockite” to be used outside of India. Nonetheless, the term ”charnockite” is still used for describing hyperstene-bearing granites and granodiorites or equivalent metamorphic rocks. Research on charnockites continues still today and only future can tell what we can still learn from these rocks and their formation environment(s).

First picture: Job Charnock’s mausoleum, by Grentidez (Public domain), from Wikimedia Commons.

This was the first part of ”Tales from the tombstones” article series. Second part will focus on the tombstone inscriptions and what they can tell about weathering of the rock.

 

References and more information:

Frost, B.R. & Frost, C.D. 2008. On charnockites. Gondwana Research. 13 (1), 30–44.

Grantham, G.H., Mendonidis, P., Thomas, R.J. ja Satish-Kumar, M. 2012. Multiple origins of charnockite in the Mesoproterozoic Natal belt, Kwazulu-Natal, South Africa. Geoscience Frontiers. 3 (6), 755–771.

Holland, T.H. 1893. The Petrology of Job Charnock’s Tombstone. Journal of the Asiatic Society of Bengal. 62 (3), 162–164.

Rajesh, H.M. & Santosh, M. 2012. Charnockites and charnockites. Geoscience Frontiers. 3 (6), 737–744.

Touret, J.L.R. & Huizenga J.M. 2012. Charnockite microstructures: From magmatic to metamorphic. Geoscience Frontiers. 3 (6), 745–753.

Posted in Hautakivien kertomaa, In English, Uncategorized | Tagged , , , , | 4 Comments

Tulivuoret puhaltavat savurenkaita ja hautovat munia

 

Panoramic view of Mt. Bromo, Mt. Batok, and Mt. Semeru

Tulivuoria Indoseniassa. Kuva: Wikimedia commons, Edwind Chayono Kusuma. CC BY-SA 4.0.

Tulivuoret näyttäytyvät monille etäisesti taivaanrannassa siintävinä kartioina tai laavaa syöksevinä tuholaisina. Mutta tiesitkö, että niiden rinteillä voi kasvaa salmiakkia? Tässä seitsemän asiaa, jotka todistavat, että tulivuoret ovat superkiinnostavia.

1. Ne voivat puhaltaa savurenkaita

Savurenkaiden puhaltelu ei ole jokapäiväinen ilmiö, mutta esimerkiksi italialainen Etna ja islantilainen Eyjafljallajökull ovat puhaltaneet niitä ajoittain. Savurenkaat syntyvät todennäköisesti silloin, kun tulivuoren sisuksissa olevaa kaasua purkautuu yksittäisenä tuprahduksena ja sopivalla nopeudella pienen purkausaukon kautta. Etnan savurenkaat ja vinkki siihen, miten savurenkaita voi yrittää tehdä itse on ollut esillä aikaisemmassa julkaisussa.

2. Purkauksesta saattoi seurata vallankumous

Kesäkuussa 1783 alkoi kahdeksan kuukautta kestävä Laki-tulivuoren purkaus Islannissa. Tällä purkauksella oli sekä paikallisesti että globaalisti tuhoisat seuraukset. Arvioiden mukaan purkauksen suoriin ja epäsuoriin vaikutuksiin kuoli kolmannes Islannin väestöstä.

Lakin purkaus aiheutti globaalin lämpötilan laskun seuraavan parin vuoden aikana. Lisäksi purkauksen seurauksena syntyi myrkyllistä rikkihappoa, joka vahingoitti Euroopan viljasatoja ja aiheutti nälänhätää myös Islannin ulkopuolella. Purkausta seuranneet nälänhädät ovat voineet olla osasyy Ranskan vallankumouksen puhkeamiseen vuonna 1789.

3. Kivisula voi muhia vuoren sisuksissa satoja tuhansia vuosia

Kivisula on sulamatonta kiveä kevyempää. Muun muassa tämä saa sen nousemaan hiljalleen ylöspäin maapallon kuoressa ja kivisula voi kerääntyä tulivuorten juuriosien magmasäiliöihin. Paineen noustessa magmasäiliössä riittävän suureksi tulivuori purkautuu. Purkausta ennen kivisula on saattanut muhia tulivuoren sisuksissa vuosista satoihin tuhansiin vuosiin. Jopa päivittäin aktiivisilla tulivuorilla, kuten Strombolilla, osa purkautuvasta aineksesta on saattanut viettää vuoren juuriosissa jopa tuhansia vuosia.

Pahoeoe fountain edit2

Pahoehoe suihku Havaijilla. Kuva: USGS. Public domain.

4. Purkautunut laavavirta ei kivety heti

Purkautuneen laavan lämpötila on yleensä noin 650–1000 astetta. Kun se joutuu kosketuksiin ilman tai veden kanssa, laavan pintaosa jäähtyy ja jähmettyy nopeasti. Laavavirran sisäosat voivat pysyä sulamaisena kivipuurona päiviä, kuukausia ja jopa vuosikymmeniä.

Yksiselitteistä aikaa laavan jäähtymiselle on vaikea antaa, sillä siihen vaikuttavat esimerkiksi purkautuneen laavan määrä ja kemiallinen koostumus. Kun tutkittiin Havaijilla vuonna 1959 tapahtunutta tulivuorenpurkausta, saatiin selville, että tulivuoren rinteen painaumaan virrannut laava muodosti yli 100 metriä paksun laavajärven. Sen kiteytyminen kiinteäksi kiveksi kesti noin 35 vuotta. Vasta noin 43 vuotta purkauksen jälkeen kiteytyneen laavajärven lämpötila oli laskenut alle 500 asteeseen. Hidas jäähtyminen johtuu kiven verrattain huonosta lämmönjohtavuudesta.

5. Vulkaaninen maaperä on luonnollinen hautomo

Vasarapääkana on Indonesiassa elävä lintulaji, joka ulkoistaa muniensa hautomisen esimerkiksi tulivuoriperäiselle maalle. Lintu munii munansa vulkaaniseen hiekkaan kaivettuun kuoppaan noin 32–35 asteen lämpötilaan ja antaa maasta huokuvan geotermisen lämmön hoitaa tehtävän. Kun vasarapääkananpoikaset kuoriutuvat, ne kaivautuvat esiin hiekasta lentokykyisinä ja jatkavat elämäänsä täysin itsenäisesti.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/98/Macrocephalon_maleo_-_Muara_Pusian_%282%29.JPG

Vasarapääkana Indonesiassa. Kuva: Wikimedia commons, Ariefrahman, CC BY-SA 4.0.

6. Tulivuoret ovat luonnon salmiakkitehtaita

Teollisesti valmistettu ammoniumkloridi (NH4CL) antaa salmiakkikarkille tyypillisen suolaisen maun. Luontaisesti ammoniumkloridia, eli salmiakki-mineraalia, voi syntyä tulivuorten rinteillä olevien vulkaanisten kaasujen purkausaukkojen ympärille. Purkautuvat kaasut voivat kiteytyä suoraan kiinteäksi aineeksi muodostaen salmiakin lisäksi esimerkiksi rikkiä. Lue lisää tulivuorisyntyisestä salmiakista aikaisemmasta julkaisusta.

salmiakki

Luonnontieteellisen museon geologisista kokoelmista löytyy tulivuorisyntyistä salmiakkia.

7. Muinaiset tulivuoret saattoivat toimia elämän alkulähteinä

Nykyisten tulivuorten purkausaukoissa elää hyvin äärimmäisiin olosuhteisiin mukautuneita mikrobeja. On ehdotettu, että Maan, Marsin tai Jupiterin kuun, Europan, muinaiset tulivuoret ja niiden purkauskaasut ovat toimineet elämän synnyn laboratoriona miljardeja vuosia sitten. Vanhimmat säilyneet merkit elämästä maapallolla ovat yli 3 miljardia vanhat, muinaisten sinibakteerien jälkeen jättämät kerrostumat.

 

Tämä artikkeli on kirjoitettu yhteistyössä Skolarin kanssa. Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2016.

Päivitys: Juttua on täsmennetty 19.6.2018 kohdan 3 osalta.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , , , | 2 Comments

Metromatka menneisyyteen: Tiistilän kallioalue ja muinaisranta

Tiistilä_3_EL

Auringossa paahtunut jäkälä narskuu kengän alla. Siniseltä taivaalta loimuava aurinko ja kallioista hehkuva lämpö saa ilman tuntumaan lähes tukalan kuumalta. Vajaa parituhatta miljoonaa vuotta sitten tällä paikalla oli kuitenkin vielä kuumemmat tunnelmat.

Tiistilä_1_EL

Tiistilän kallioalue on melko laaja, metsäinen saareke Matinkylässä. Lohkopiirteiset kalliot ovat pääosin graniittia, joka on paistunut maankuoren sisällä Svekofennisen vuorijononmuodostuksen aikana noin 1800 miljoonaa vuotta sitten. Yli 600 asteinen sulapuuro on hiljalleen kiteytynyt kauniiksi mineraalien kudokseksi.

Tiistilä_2_EL

Kalliota kannattaa tuijotella myös hieman lähempää. Punertavat ja harmahtavat mineraalit ovat maasälpiä, kirkkaan vaaleat kvartsia ja tummat kiillettä.

Kallioita muodostavien mineraalien lähemmän tutkimisen jälkeen retkeni jatkui kallioalueen luoteisosaan, josta löytyy toinen, peruskalliota paljon nuorempi, geologinen kohde. Geologian tutkimuskeskuksen julkaisemassa retkioppaassa Tiistilän pirupeltoa kehutaan kuuluvan Espoon hienoimpien joukkoon. Kuumana kesäpäivänä muinaisrannan äärellä on helppo kuvitella virkistävän meriveden huuhtomaan pyöristyneitä lohkareita.

Tiistilä_9_EL

Tiistilän muinaisranta on syntynyt nykyistä Itämeri-vaihetta edeltäneen Litorinameren aikana, noin 6000–9000 vuotta sitten. Itämeren varhaisimmat kehitysvaiheet ulottuvat lähes 13 000 vuoden taakse. Silloin viimeisimmän jääkauden aikana maankamaraamme peittämään syntynyt, paikoin lähes kolme kilometriä paksu, jäätikkö alkoi sulaa. Jäätikön reunan edustalla liplattaneen vesistön vaiheet polveilivat kahden makean jääjärven ja kahden suolaisen merivaiheen kautta nykyisenkaltaiseksi Itämereksi noin 2000­­–3000 vuotta sitten. Itämeren kehitykseen on vaikuttanut jäätikön sulamisen lisäksi maankohoaminen ja valtameren pinnan nousu. Litorinameri on saanut nimensä suolaisessa vedessä viihtyvän Littorina littorea –nimisen kotilon mukaan. (Jantunen, T., 2004)

Tiistilä_10_EL

Tiistilä_6_EL

Blogissa on aikaisemmin esitelty vanhempi, Yoldiameren aikana syntynyt, Jakomäen muinaisrantakivikko. Näiden kahden hienon muinaisrannan parissa on mahdollista matkustaa ajassa siis aivan jäätikön sulamisen alusta loppuun. Molemmat ovat tutustumisen arvoisia alueita. Jos kaipaat lisätietoa Etelä- ja Keski-Suomen kallioperän historiasta, kannattaa lukea esimerkiksi kirjoitus Svekofennisen vuoriston kehityksestä.

Tiistilä_5_EL

Oikeassa paikassa ollaan! Geologiset retkeilykohteet Etelä-Espoossa – omatoimisia retkeilykohteita -vihkon olen aikanaan saanut Geologian tutkimuskeskuksen Espoon toimipisteestä. Opas on avoimesti saatavilla verkkojulkaisuna.

Miten löytää muinaisranta ja kallioalue? Tiistilän kallioalue ja muinaisranta sijaitsee Matinkylässä, Espoossa. Matinkylän metroasemalta muinaisrannalle on noin kilometrin kävelymatka. Tiistilän pirunpelto löytyy myös Reittioppaasta, jossa sen voi määrittää matkan päätepisteeksi!

Tiistilä_Reittiopas

Kuvakaappaus Reittiopas.fi -sivustolta. Reittioppaassa on mahdollista asettaa Tiistilän pirunpelto matkan päätepisteeksi. Matinkylän metroasemalta muinaisrannalle on noin yhden kilometrin kävelymatka. Pirunpelto sijaitsee Tiistilän kallioalueen luoteisosassa.

Metromatka menneisyyteen –sarja esittelee geologiaan liittyviä retkikohteita metrolinjan varrelta (ja hieman sen ulkopuolelta). Kohteet vaihtelevat tulivuoren purkauksissa syntyneisistä kerrostumista jääkauden jättämiin jälkiin.

Viite:
Jantunen, T. 2004. Muinais-Itämeri. Kirjassa: Koivisto, M (toim.): Jääkaudet, s. 63-68. WSOY.

Posted in Metromatka menneisyyteen, Uncategorized | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Muutetaanko Marsiin, vai muuttaako Mars meitä?

Earth from the Moon_Nasa

Maapallo nähtynä Kuusta. Kuva © NASA.

Siirtokuntien perustaminen pienemmälle sisarplaneetallemme on ollut aktiivisen tieteellisen tutkimuksen kohteena jo vuosikymmeniä. Amerikan avaruustutkimusjärjestön NASA:n tähtäimessä on tehdä miehitetty avaruuslento Marsiin 2030-luvun alkupuolella1. Rakettiyhtiö Space X:n omistaja Elon Musk tavoittelee miehitettyä Mars-lentoa jo kuuden vuoden päähän.

Kuten arvata saattaa, toiselle planeetalle muuttaminen ei ole helppo juttu. On lukemattomia teknisiä ja sosiaalisia asioita, joita planeettojen välisessä matkustamisessa ja uuden planeetan asuttamisessa on otettava huomioon. Vaikka Mars-lennot saattavat tuntua vielä kaukaiselta asialta maapallon arjessa, vaikuttaa Marsiin liittyvä tutkimus jo meidän jokapäiväiseen elämäämme maapallolla.

 

Ihmiselämä maapallolla pakkautuu yhä pienempään tilaan

Neljä vuotta sitten jo yli puolet maapallon ihmisistä asui kaupungeissa ja ennusteiden mukaan planeettamme kaupungistuminen jatkuu yhä2. Ihmisten pakkautuessa pienempään pinta-alaan, myös yksilön on sopeuduttava niukempaan elintilaan. Viime vuoden kesäkuussa huonekalujätti IKEA tiedotti aloittaneensa yhteistyön NASA:n ja Lundin yliopiston kanssa3. Yhteistyöprojektissa kartoitetaan käytännössä sitä, mitä kaikkea on huomioitava kolmen vuoden avaruusmatkassa.

IKEA on tiedotteensa mukaan kiinnostunut siitä, mikä luo avaruusmatkailuun kodikkuutta ja kuinka tätä tietoa voidaan soveltaa maapallon arjen parantamiseen. Yksi avaruuselämän haasteista on niukkuus. Vähenevien luonnonvarojen ja tiivistyvän elintilan maailmassa tämä on tärkeä näkökanta myös maapallolla eläville ihmisille.

Ensi vuoden aikana IKEA:n tarkoituksena on lanseerata ”The curious collection on Space” –mallisto, joka on suunniteltu NASA:n kanssa tehdyn yhteistyön pohjalta. Mars innostaa IKEA:n lisäksi muitakin suunnittelijoita ja esimerkiksi viime vuonna suunnittelija Thomas Missé julkaisi vain 500 grammaa painavan, hyvin tiiviiseen tilaan pinoutuvan Mars-tuolin.

Plants_Nasa

Kasvien kasvatusta. Kuva: © NASA.

Pelastaako vesiviljely maapallon ruuan tuotannon?

Materiaalin – ruuan tai teknologian – kuljettaminen avaruudessa on kallista. Tämä on yksi syy, miksi toisella planeetalla sijaitseva siirtokunta tarvitsee menestyäkseen paikallista ruuantuotantoa. Ruuan tuotannon mahdollistaminen avaruuslennoilla, Kuussa ja Marsissa on yksi pitkäaikaisista tutkimusaiheista esimerkiksi NASA:lla. Nämä tutkimukset saattavat hyödyttää myös ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöhaasteiden parissa kamppailevaa maapalloa4.

Ensimmäisiä avaruudessa kasvatettuja salaatteja päästiin maistamaan kansainvälisellä avaruusasemalla vuonna 20155. NASA:n tutkimusten ja havaintojen mukaan tuoreiden vihannesten kasvattaminen avaruudessa lisää avaruusruuan ravinteikkuutta, mutta vaikuttaa myös positiivisesti astronauttien mieleen ja viihtyvyyteen6.

Voiko saman odottaa olevan kehityssuunta myös yhä kaupungistuvassa Maassa? Onko kerrostalojen kellareissa pyörävarastojen vieressä kohta talon oma “kasvimaa”, jossa asukkaat voivat rentoutua kasveja hoitamalla ja samalla tuottaa itselleen todellista lähiruokaa?

Avaruusaluksissa kasvien kasvattaminen onnistuu vesiviljelyllä, eli ilman maa-ainesta. Samaa teknologiaa käytetään enemmissä määrin myös maapallolla. Esimerkkinä tästä on Suomen Pyhäsalmessa sijaitseva Euroopan syvin kaivos. Kaivoksessa on meneillään kaksivuotinen tutkimushanke, jonka tarkoituksena on kartoittaa lähivuosina suljettavan kaivoksen jatkokäyttöä esimerkiksi ympärivuotisessa kasvintuotannossa7.

Maanpinnan alaisia viljelytöitä tehdään tällä hetkellä esimerkiksi myös Lontoossa, jossa kaupungin ruuan tuotantoon hyödynnetään pitkään hylättyinä olleita toisen maailmansodan aikaisia tunneleita, sekä Pariisissa vanhassa parkkihallissa. Myös IKEA esitteli pieneen pinta-alaan mahtuvan ja vesiviljelyyn perustuvan pop-up farmin Lontoon design-tapahtumassa (London design festival) viime syksynä.

Maanpinnan alle sijoitettavien farmien etuja ovat esimerkiksi tasaiset kasvuolosuhteet sekä puuttuvat kasvitaudit ja tuholaiset. Kaupungin alla tai vaikkapa rakennusten kellaritiloissa sijaitsevat farmit vähentävät myös ruuantuotannon kuljetuksesta syntyviä päästöjä. Vesiviljelyyn pohjautuva ruuantuotanto saattaa olla yksi tulevaisuuden ruokatrendeistä myös kotiplaneetallamme.

foot print moon Nasa

Lähikuva astronautti Buzz Aldrinin jalanjäljestä kuuperässä Apollo 11 -matkalta. Kuva: © NASA.

Samalla tavalla kuin kuulennoilla ja vuonna 1961 tapahtuneella ensimmäisellä kuukävelyllä oli suuri vaikutus tieteen kehittymiseen ja aikansa kulttuuriin, voi Mars-mission ennustaa olevan tärkeä osa myös ihmiskunnan arkipäivää tulevien vuosien ja vuosikymmenten aikana.

Vieraan planeetan suunnitteleminen elinkelpoiseksi antaa suuntaviivoja kestävälle suunnittelulle maapallolla, kun maailman ja Suomen luonnonvarojen ylikulutuspäivä aikaistuu vuosi vuodelta8, ilmastonmuutos aiheuttaa uusia haasteita ja yhä suurempi ihmismäärä pakkautuu elämään tiiviimmille alueille.  Kehittyvän tekniikan avulla voidaan uusiokäyttää tyhjiksi jääneitä tiloja, kuten kaivoksia ja tehdashalleja, säästää maapallon resursseja ja luoda uusia työmahdollisuuksia.

On hyvin todennäköisestä, että jonain päivänä osa meistä tai tulevista sukupolvista muuttaa Marsiin. Sitä odotellessa varmaa on kuitenkin se, että Mars-tutkimus vaikuttaa elämäämme maapallolla.

Viitteet:

1NASA, Journey to Mars Overview.  Sivulla vierailtu 14.1.2018.
2United Nations, 2014. World Urbanization Prospects. The 2014 Reveision. Higlights. 32 s.
3Ikea, Lehdistötiedote. 2017. Sivulla vierailtu 14.1.2018.
4Cummings, E. 2017. Learning to farm on Mars could actually save agriculture on Earth. Popular Science. Sivuilla vierailtu 14.1.2018.
5Herridge, L. 2015. Meals ready to eat: Expedition 44 Crew Members Sample Leafy Greens Grown on Space Station. Sivulla vierailtu 20.1.2018.
6Herridge, L. ja Grimmin, A. 2017. How does your Space Garden grow. Sivuilla vierailtu 20.1.2018.
7Callio. Sivuilla vierailtu 20.1.2018.
8WWF, 2017. Ylikulutus. Sivuilla vierailtu 21.1.2018.

Kuvat: © NASA, public domain.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , | Leave a comment

Rantahietikko granaattileteillä // Beach sand with garnet braids

Ruby Beach

(For English version please see below.)

Parkkipaikalta lähtevä puskien reunustama kapea polku viettää kohti rantaa. Hetkisen päästä maisemaan paljastuu Tyynenmeren pauhaavien aaltojen rannalle työntämät ajopuut ja terävinä merestä nousevat kalliot.

Olympicin niemimaa sijaitsee Washingtonin osavaltiossa, läntisessä Yhdysvalloissa. Niemimaata kiertävän valtatien 101:n varresta löytyy ranta-alue nimeltään Ruby Beach, ”Rubiiniranta”. Ranta on saanut nimensä hiekkansa väristä. Paikoin hiekassa voi nähdä punertavia, lettimäisiä mutkia ja laajempia laikkuja. Rubiinien sijasta lettien silmukat koostuvat granaattihippusista, tarkemmin almandiinista.

Ruby Beach

Granaattihippuset muodostavat hiekkaan punertavia laikkuja. // Small crystals of garnet forms reddish patches in the sand.

Veden liike lajittelee jatkuvasti rantahiekan mineraalihippusia painon mukaan. Granaatin lisäksi letteihin ja laikkuihin rikastuu myös muita painavampia mineraaleja, kuten magnetiittia, hematiittia ja zirkonia.

Ruby Beach

Ruby Beach

Asteikossa leveämmät palkit ovat senttimetrejä, kapeat millimetrejä. // Wider bars are centimeters, narrower millimeters.

Ruby Beachin vaihtelevia mikromaailmoja tutkimassa voisi viettää vaikka koko päivän. Granaattiraidat löytyivät oman retkeni perusteella kävelemällä rantaa hieman etelämmäksi paikasta, johon parkkipaikalta tuova polku laskeutuu. Muista tarkistaa vuorovesien aikataulut ennen vierailua!

Mikäli pidit tästä, sinua saattaisi myös kiinnostaa aiemmin julkaistu teksti Kaliforniassa sijaitsevista sedimenttikivistä!

PS. Myös Suomen korukiviin liittyen granaatteja on luultu erheellisesti rubiineiksi.

Ruby Beach

Rannalta löytyy granaattien lisäksi muuta mielenkiintoista, kuten rantakallioiden hunajakennorapautumista. // In addition to garnets, Ruby Beach offers other geologically interesting things, such as this honeycomb weathering in the beach rock.

 

— In English:

Green bushes flanks the trail descenting towards beach. After walking a while one can see scenery with piles and piles of driftwood and sharp seastacks rising above the sea.

Ruby Beach is one of the beaches located by the Highway 101, in the Olympic Peninsula, Washington State. The beach has gotten its name because of the reddish minerals in the beach sand. However, red patches and braid-like channels are not composed of rubies, but a variety of garnet, almandite. Movement of water sorts the relatively heavy minerals (for example garnet, zircon, magnetite and hematite) forming distinct patches and braids. For founding the garnet-rich sand, I had to walk some distance along the beach to the south. Remember to check the tide charts before your trip.

If you liked this text, you might also find interesting to read about sedimentary rocks at Point Reyes Peninsula, California

Have you visited Ruby Beach or other beaches along the Highway 101? Did you find any garnet-bearing sands?

Posted in In English, Uncategorized | Tagged , , , , , , , , | Leave a comment

Elävä Maa // Living Earth

maapallo_vatsa_EL

Elämä ja laattatektoniikka – kaksi syytä, jotka tekevät kotiplaneetastamme Aurinkokunnan mittakaavassa uniikin. Laattatektoniikka on olennainen prosessi nykyisen elämän kirjon kehittymiselle ja sen ylläpitämiselle.

Uuden elämän innoittamana tiede kohtasi taiteen ja syntyi ensimmäinen tekemäni raskausvatsan maalaus ”Elävä Maa”.

Keksitkö muita raskausvatsaan sopivia geologisia aiheita? Kenties kiteitä pursuava kideonkalo tai spiraalimainen ammoniitti?

Thanks to plate tectonics and life, Earth is unique planet in our solar system. Evolution of plate tectonics has been essential proces for life diversication and also maintaining the habitalibity of our planet.

Miracle of new life gave me inspiration to try out how science and art works together in the very first belly painting I have painted: ”Living Earth”.

Can you think any other belly painting themes that could be inspired by geology? Maybe geode full of crystals of spiralled ammonite?

Malli/Model: Emma Peltola
Maalaus ja kuva/Painting and picture: Elina Lehtonen

Posted in Kuukauden kuva, Pic of the month, Uncategorized | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Suomalaisten kullankaivajien jalanjäljillä – Joutsenten veljekset Klondikessa

Joutsen_kultaa1

Joutsenten veljesten löytämää kultaa Klondikesta.

Uutiset Kanadassa tehdyistä kultalöydöistä kantautuivat myös Suomeen 1800-luvun lopulla. 32-vuotias Karl “Kalle” Joutsen (sukunimeltään alun perin Johnsson) oli yksi niistä suomalaisista, jotka saivat lukemistaan uutisista kultakärpäsen pureman. Vuoden 1897 elokuussa Kalle astui kahden matkalaukun kera Kanadaan suuntautuvaan laivaan. Ennakkoon hän oli tallettanut säästämänsä 650 dollaria määränpäässä nostettavaksi.

Englannin kautta Kanadaan kulkenut laiva saapui syyskuussa 1897 Vancouveriin, Brittiläiseen Kolumbiaan. Täältä Joutsen lähti tapaamansa ahvenanmaalaisen miehen suosituksesta matkustamaan kohti Yhdysvaltain Seattlea ja asettui sinne päästessään suomalaisten pitämään hotelliin. Seattlen ravintoloissa Kalle kuunteli pohjoisesta käymässä olevien kullankaivajien tarinoita ja kultahuuma jatkoi kasvamistaan.

Anton Johnsson, Kallen pikkuveli, oli lähtenyt Amerikkaan töiden hakuun jo vuotta aikaisemmin kuin veljensä. Antonin elämä Amerikassa oli ollut töiden vuoksi liikkuvaa, eikä Kallen Suomesta lähettämät kirjeet ja tieto matkasuunnitelmista ikinä saavuttaneet häntä. Anton oli sattunut matkustamaan töiden perässä Seattleen saman vuoden syksynä kun Kalle. Kaupungissa hän oli kuullut tutuilta suomalaisilta, että sinne oli hiljattain saapunut kookas, Turusta kotoisin oleva mies. Voisiko kyseessä olla valtameren samalle puolen saapunut veli?

Anton lähti kiertämään suomalaisten suosimia ravintoloita Seattlessa. Onni suosi ja veljesten iloinen jälleennäkeminen tapahtui kesken Kallen lehden luvun. Kuulumisten vaihdon jälkeen veljekset päättivät yhdistää varantonsa ja suunnata yhdessä Klondiken kultamaille heti, kun matkajärjestelyt sen sallivat. Toisin kuin kokeneet kullankaivajat neuvoivat, Kallen mielestä oli paras lähteä matkaan mahdollisimman pian ennen talvea, jotta kevään työskentelyaikaa ei kuluisi matkustamiseen.

Marraskuussa 1897 veljekset matkustivat Seattlesta laivalla kohti Dyean pientä kylää. Kylään päästyään he valitsivat vuorten ylittämiseen White Pass -polun, joka oli Chilkoot-solaa pidempi, mutta hieman helppokulkuisempi.

Vuoden tarpeiksi hankitut välineet ja ruuat oli saatava laivan maihinnousupaikasta yli 40 kilometrin päähän ylityskohdan huipulle. Noin 2 500 kilogrammaa painavien matkatavaroiden kuljettaminen tarkoitti kuukausia kestävää polun edestakaista kiipeämistä. Joulupäivänä, lähes kahden kuukauden vaelluksen jälkeen, veljekset saivat viimeiset tavarat kuljetettua huipun yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näyttelyssä on nostettu esiin veljesten kertomia muistoja.

Kahden kuukauden vaellus oli verottanut veljesten ruokavarantoja niin paljon, että rajanylityksen jälkeen ruokamäärä ei enää riittänyt täyttämään Kanadaan viranomaisten vaatimuksia. Kalle ja Anton joutuivat vielä kerran palaamaan Dyeaan hankkimaan lisää tarvikkeita.

Solan ylittämisen jälkeen veljekset leiriytyivät Lebargen-järven rantaan rakentaakseen veneen loppumatkaa varten. Vuoden 1898 huhtikuussa järven vapauduttua jääpeitteestä, alkoi viikkoja kestänyt venematka kohti Dawsonia. Anton, joka oli ollut pidempään huonommalla ruokavaliolla, alkoi tässä vaiheessa kärsiä yksipuolisen ruokavalion aiheuttamista keripukin oireista.

Toukokuun lopussa veljekset saapuivat Yukon ja Klondike -jokien risteykseen ja valitsivat leiritymispaikakseen Klondike-joen toisella puolen olevan Klondike Cityn. Sillan ylittäminen hieman isompaan Dawson Cityyn olisi maksanut 1,5 dollaria, jota veljesten matkakassasta ei enää löytynyt. Kun leiri saatiin pystyyn, lähti Kalle etsimään töitä. Anton jäi sairastamaan telttaan.

Kallen työmatkan aikana Anton tapasi leiripaikassaan suomalaisen miehen, joka kehotti taistelemaan keripukkia vastaan paikallisista kuusenneulasista keitetyn kitkerän liemen avulla. Anton noudatti neuvoa ja muutamaa viikkoa myöhemmin Kallen palatessa leiriin, oli nuorempi veli lähes kokonaan parantunut ja valmis töihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Keripukkia vastaan taisteltiin juomalla kuusenhavuista keitettyä lientä.

 

Veljekset aloittivat kultamailla työskentelyn ensin muiden kullankaivajien omistamilla valtauksilla. Oman valtausalueen veljekset saivat lopulta vuokrattua Dominion Creekin varrelta, noin 70 kilometrin päästä Dawsonin kaupungista. Kullanhuuhdontatekniikkaa parantamalla aiemmin vaatimattomia tuloksia antaneelta palstalta löytyi ensimmäisen vuoden aikana noin 10 000 dollarin edestä kultaa. Lähes vuotta myöhemmin keväällä 1901 Kalle ja Anton ostivat palstan omakseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Veljesten valtausalue (tumman punainen piste lähellä kuvan keskiosaa).

Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen veljekset myivät valtauksensa eteenpäin ja aloittivat hiljalleen paluumatkan kohti Suomea. Vuoden 1904 juhannuksena he saapuivat Dawsoniin, joka oli kultaryntäyksen aikana kokenut todellisen muodonmuutoksen. Paluumatkan aikana veljekset vierailivat muun muassa Niagaran putouksilla. New Yorkista Kalle ja Anton matkustivat laivalla ensin Englantiin, jossa noustiin viikon odottelun jälkeen Suomen suuntaavaan laivaan. Perille kotimaahan veljekset palasivat elokuussa 1905.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vasemmalla Dawson City kultaryntäyksen päävaiheen jälkeen vuonna 1900, oikealla Dawson vuonna 1898.

 

Suomalaisveljekset olivat yksiä niistä harvoista ihmisistä, jotka onnistuivat pysyvästi rikastumaan Klondiken kultaryntäyksessä. Osasyy tähän oli veljesten säästeliäs elämäntyyli. Suomeen palattuaan veljekset jatkoivat kultamailla hyvin alkanutta yhteistyötään liike-elämässä ja asuivat Pohjoisesplanadilta ostamassaan talossa.

Antonin menehdyttyä vuonna 1942, Karl heräsi miettimään omaisuutensa kohtaloa. Hän testamenttasi lähes koko omaisuutensa Turun yliopistolle, joka silloin kärsi talousvaikeuksista. Karl kuoli vuonna 1948. Yli kymmenen miljoonan euron arvoisella perinnöllä rakennettiin muun muassa vuonna 1954 valmistunut Turun yliopiston kirjasto.

Liedon Vanhalinnassa on vielä 27.8.2017 asti esillä Joutsenten kultaa -näyttely. Tämän blogikirjoituksen kuvat on otettu näyttelystä. Kirjoitus pohjautuu näyttelystä saatuun tietoon sekä Yrjö Raevuoren kirjoittamaan Klondiken veljekset -kirjaan (kolmas painos, 2016). Suomalaisten seikkailun kaikkia käänteitä on vaikea tiivistää tähän lyhyesti, joten suosittelen kirjan lukemista jos elämä kultakentillä kiinnostaa enemmän. Näyttelystä löytyi myös kuvasarja, josta selviää yksi syy siihen, miksi kokonaisen talven viettäneitä kullankaivajia kutsuttiin hapanjuuri -lempinimellä. Tämä teksti on toinen osa Klondiken kultaryntäykseen liittyen. Lue ensimmäinen teksti täältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myös kullankaivajat kokivat muodonmuutoksia kentällä ollessaan.

Posted in Uncategorized | Tagged , , | 7 Comments

Kahden vuoden kultahuuma Klondikessa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpimänä elokuisena päivänä vuonna 1896 paikalliset asukkaat olivat kalassa Bonanza-joella, Kanadassa. Yksi heistä kumartui juomaan joesta ja näki kuinka joen pohjalla kimmelsi jotain. Lähempi tarkastelu osoitti kimalluksen kullaksi. Seuraavana päivänä löytäjät tekivät alueelle ensimmäisen valtauksen. Löydöstä seurasi yksi historian suurimmista kultaryntäyksistä.

Klondiken kullan löytymisestä on monia tarinoita, eikä todellisista tapahtumista tai siitä, kuka kullan ensimmäisenä havaitsi, ole täyttä varmuutta. Useimmissa tarinoissa kunnian kullan löytymisestä saa George Carmack, jonka nimissä ensimmäinen valtaushakemus tehtiin. Tieto kullan löytymisestä levisi välittömästi läheisille alueille, mutta suuren kultaryntäyksen aika oli vasta noin vuotta myöhemmin, kun uutiset löydetystä kullasta levisivät Yhdysvaltojen Seattleen keväällä vuonna 1897.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaellus kultamaille ei ollut helppo. Osa onnensa etsijöistä kääntyi kesken matkan takaisin, osa menehtyi hypotermiaan tai lumivyöryihin. Toiset päätyivät jopa murhatuiksi. Noin 100 000 kultamaille lähteneestä vain noin 40 000 arvelleen saavuttaneen Klondiken.

Klondikeen kuljettiin pääasiassa kolmea eri reittiä. Täysin vesireittejä hyödyntävä vaihtoehto oli fyysisesti helpoin, mutta taloudellisesti kallein. Seattlesta St. Michaelin kautta Dawson Cityyn kulkenut reitti sai tästä syystä lempinimen “Rikkaan miehen reitti”. Kokonaan maateitse pääosin Kanadan puolella kulkenut reitti oli huonosti tunnettu, kartoittamaton ja pitkä. Noin parista tuhannesta reittiä hyödyntäneestä vain kourallinen sinnitteli Klondikeen asti.

Suosituin reittivaihtoehto oli kulkea ensin vesiteitse Seattlesta Dyean tai Skagwayn kyliin, joista Klondikea kohti jatkettiin maateitse vaeltamalla välissä olevien vuorten yli. Dyean kylästä lähtiessä yksi suosittu ylityskohta, White Pass -polku (the White Pass Trail), oli erityisen kohtalokas mukana kulkeneille hevosille. Kultaryntäyksen alussa ylityskohta oli vain kapea polku. Muutamassa viikossa ryntäyksen alkamisesta polulle vyöryneet matkalaiset muuttivat sen paljastuneiden kivien, juurien ja mutavellin väyläksi. Arvioiden mukaan yli 3 000 eläintä sai surmansa tällä hankalakulkuisella reitillä. Tästä syystä reittivalintaa kutsuttiin myöhemmin myös Kuolleen hevosen poluksi (the Dead horse trail).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kanadan viranomaiset vaativat ja tarkistivat rajalla, että jokaiselle kultamaille pyrkivällä oli vähintään vuoden edestä ruoka- ja varustetarpeita. Seattle, joka oli seitsemän vuotta aikaisemmin kokenut mittavia menetyksiä kaupungissa riehuneessa tulipalossa, sai oman osansa kultaryntäyksen positiivisista puolista, kun kaupunkia tarkoituksellisesti markkinoitiin porttina kultamaille. Suurin osa kultakärpäsen puremista matkalaisista yöpyi, söi, joi ja osti varusteensa kaupungista ennen laivaan astumista.

 

 

Hapanjuurta ranteeseen

Kultamailla ruokavalio oli melko niukka ja sen pohjana toimivat erilaiset mukana tuodut säilötyt ruokatarvikkeet, kuten pavut ja herneet. Yhden tärkeimmistä varusteisiin kuuluvista tuotteista sanottiin olevan hapanjuuri, jolla vehnäleipää pystyttiin leipomaan ilman hiivaa. Hapanjuuri sekä siitä leivottu leipä säilyivät kohtalaisen hyvin. Tällainen leipä oli siksi suosittua murkinaa kullankaivajien keskuudessa. Lempinimen “hapanjuuri” ansaitsi viettämällä vähintään kokonaisen talven Klondiken rankoissa oloissa. Hapanjuuresta leivottu “sour dough” -leipä on edelleen suosittua Yhdysvaltain länsirannikolla.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei pelkkää kullan kimallusta

Kymmenistä tuhansista Klondikeen päässeestä sadat onnistuivat rikastumaan valtauksilla ja vain kymmenet pysyvästi. Suurin osa nimittäin tuhlasi saadut varansa lähes välittömästi uhkapeleihin, ruokaan ja juomaan. Varmimmin kultaryntäyksessä pääsivät rikastumaan ne, jotka kullankaivuun sijasta myivät tarvikkeita tai palveluita kullankaivajille.

Kultaryntäyksellä oli merkittäviä vaikutuksia alueen ympäristöön ja paikallisiin ihmisiin. Kullankaivajien tuomat taudit levisivät ja aiheuttivat kuolemia paikallisten keskuudessa ja kullankaivuu hävitti metsästys- ja kalastusmaita. Kun helposti löydettävä kulta kävi vähiin, irroitettiin kaivuuta varten kokonaisia mäenrinteitä ruiskuttamalla niille vettä kovalla paineella. Lisäksi kullan käsittelyssä käytetty elohopea näkyy edelleen kultamaiden ekosysteemissä.

Kultaryntäys päättyi lähes yhtä äkillisesti kuin se oli alkanut. Kahden vuoden sisällä ryntäyksen alkamisesta suuri osa kullankaivajista oli lähtenyt Klondiken alueelta takaisin kotiin tai uusille kultamaille. Kultaryntäyksen aikana Klondikesta kaivettiin kymmeniä tuhansia kiloja kultaa ja vaikka kullankaivuu jatkuu edelleen Klondiken alueella, on sieltä saatu kulta kaivettu pääosin muutaman vuoden kestäneen kultaryntäyksen aikana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seattlen satamassa pääsee edelleen hieman kultahuuman tunnelmaan.

Kaikki kuvat viimeistä lukuun ottamatta on otettu Seattlessa sijaitsevassa Klondyke Gold Rush – Seattle Unit National Historical Park -museossa. Museo sijaitsee niin kutsutulla Pioneer Square -alueella, jossa on säilyneenä useampi kultaryntäyksen aikainen rakennus. Kirjoitus pohjautuu pääosin museosta saatuihin tietoihin. Mikäli matkasi vie joskus Seattleen, on tämä museo ehdottomasti käymisen arvoinen kokemus! Lisätietoa museon kotisivuilta.

Päivitys (30.7.2017): Tämä on ensimmäinen osa Klondiken kultaryntäykseen liittyen. Lue toinen, suomalaisveljeksiin keskittyvä, kirjoitus täältä.

–English summary:

Last April I visited Klondyke Gold Rush – Seattle Unit National HIstorical Park in Seattle. The Park offered a really interesting trip to the era of the gold rush and I can really recommend visiting this place. All the pictures (except the last one) have been taken at the Park.  More information can be found from the webpage of the Park.

Posted in Geologin keittiössä, In English, Uncategorized | Tagged , , , , , , | 1 Comment