Suomalaisten kullankaivajien jalanjäljillä – Joutsenten veljekset Klondikessa

Joutsen_kultaa1
Joutsenten veljesten löytämää kultaa Klondikesta.

Uutiset Kanadassa tehdyistä kultalöydöistä kantautuivat myös Suomeen 1800-luvun lopulla. 32-vuotias Karl “Kalle” Joutsen (sukunimeltään alun perin Johnsson) oli yksi niistä suomalaisista, jotka saivat lukemistaan uutisista kultakärpäsen pureman. Vuoden 1897 elokuussa Kalle astui kahden matkalaukun kera Kanadaan suuntautuvaan laivaan. Ennakkoon hän oli tallettanut säästämänsä 650 dollaria määränpäässä nostettavaksi.

Englannin kautta Kanadaan kulkenut laiva saapui syyskuussa 1897 Vancouveriin, Brittiläiseen Kolumbiaan. Täältä Joutsen lähti tapaamansa ahvenanmaalaisen miehen suosituksesta matkustamaan kohti Yhdysvaltain Seattlea ja asettui sinne päästessään suomalaisten pitämään hotelliin. Seattlen ravintoloissa Kalle kuunteli pohjoisesta käymässä olevien kullankaivajien tarinoita ja kultahuuma jatkoi kasvamistaan.

Anton Johnsson, Kallen pikkuveli, oli lähtenyt Amerikkaan töiden hakuun jo vuotta aikaisemmin kuin veljensä. Antonin elämä Amerikassa oli ollut töiden vuoksi liikkuvaa, eikä Kallen Suomesta lähettämät kirjeet ja tieto matkasuunnitelmista ikinä saavuttaneet häntä. Anton oli sattunut matkustamaan töiden perässä Seattleen saman vuoden syksynä kun Kalle. Kaupungissa hän oli kuullut tutuilta suomalaisilta, että sinne oli hiljattain saapunut kookas, Turusta kotoisin oleva mies. Voisiko kyseessä olla valtameren samalle puolen saapunut veli?

Anton lähti kiertämään suomalaisten suosimia ravintoloita Seattlessa. Onni suosi ja veljesten iloinen jälleennäkeminen tapahtui kesken Kallen lehden luvun. Kuulumisten vaihdon jälkeen veljekset päättivät yhdistää varantonsa ja suunnata yhdessä Klondiken kultamaille heti, kun matkajärjestelyt sen sallivat. Toisin kuin kokeneet kullankaivajat neuvoivat, Kallen mielestä oli paras lähteä matkaan mahdollisimman pian ennen talvea, jotta kevään työskentelyaikaa ei kuluisi matkustamiseen.

Marraskuussa 1897 veljekset matkustivat Seattlesta laivalla kohti Dyean pientä kylää. Kylään päästyään he valitsivat vuorten ylittämiseen White Pass -polun, joka oli Chilkoot-solaa pidempi, mutta hieman helppokulkuisempi.

Vuoden tarpeiksi hankitut välineet ja ruuat oli saatava laivan maihinnousupaikasta yli 40 kilometrin päähän ylityskohdan huipulle. Noin 2 500 kilogrammaa painavien matkatavaroiden kuljettaminen tarkoitti kuukausia kestävää polun edestakaista kiipeämistä. Joulupäivänä, lähes kahden kuukauden vaelluksen jälkeen, veljekset saivat viimeiset tavarat kuljetettua huipun yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Näyttelyssä on nostettu esiin veljesten kertomia muistoja.

Kahden kuukauden vaellus oli verottanut veljesten ruokavarantoja niin paljon, että rajanylityksen jälkeen ruokamäärä ei enää riittänyt täyttämään Kanadaan viranomaisten vaatimuksia. Kalle ja Anton joutuivat vielä kerran palaamaan Dyeaan hankkimaan lisää tarvikkeita.

Solan ylittämisen jälkeen veljekset leiriytyivät Lebargen-järven rantaan rakentaakseen veneen loppumatkaa varten. Vuoden 1898 huhtikuussa järven vapauduttua jääpeitteestä, alkoi viikkoja kestänyt venematka kohti Dawsonia. Anton, joka oli ollut pidempään huonommalla ruokavaliolla, alkoi tässä vaiheessa kärsiä yksipuolisen ruokavalion aiheuttamista keripukin oireista.

Toukokuun lopussa veljekset saapuivat Yukon ja Klondike -jokien risteykseen ja valitsivat leiritymispaikakseen Klondike-joen toisella puolen olevan Klondike Cityn. Sillan ylittäminen hieman isompaan Dawson Cityyn olisi maksanut 1,5 dollaria, jota veljesten matkakassasta ei enää löytynyt. Kun leiri saatiin pystyyn, lähti Kalle etsimään töitä. Anton jäi sairastamaan telttaan.

Kallen työmatkan aikana Anton tapasi leiripaikassaan suomalaisen miehen, joka kehotti taistelemaan keripukkia vastaan paikallisista kuusenneulasista keitetyn kitkerän liemen avulla. Anton noudatti neuvoa ja muutamaa viikkoa myöhemmin Kallen palatessa leiriin, oli nuorempi veli lähes kokonaan parantunut ja valmis töihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Keripukkia vastaan taisteltiin juomalla kuusenhavuista keitettyä lientä.

 

Veljekset aloittivat kultamailla työskentelyn ensin muiden kullankaivajien omistamilla valtauksilla. Oman valtausalueen veljekset saivat lopulta vuokrattua Dominion Creekin varrelta, noin 70 kilometrin päästä Dawsonin kaupungista. Kullanhuuhdontatekniikkaa parantamalla aiemmin vaatimattomia tuloksia antaneelta palstalta löytyi ensimmäisen vuoden aikana noin 10 000 dollarin edestä kultaa. Lähes vuotta myöhemmin keväällä 1901 Kalle ja Anton ostivat palstan omakseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Veljesten valtausalue (tumman punainen piste lähellä kuvan keskiosaa).

Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen veljekset myivät valtauksensa eteenpäin ja aloittivat hiljalleen paluumatkan kohti Suomea. Vuoden 1904 juhannuksena he saapuivat Dawsoniin, joka oli kultaryntäyksen aikana kokenut todellisen muodonmuutoksen. Paluumatkan aikana veljekset vierailivat muun muassa Niagaran putouksilla. New Yorkista Kalle ja Anton matkustivat laivalla ensin Englantiin, jossa noustiin viikon odottelun jälkeen Suomen suuntaavaan laivaan. Perille kotimaahan veljekset palasivat elokuussa 1905.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vasemmalla Dawson City kultaryntäyksen päävaiheen jälkeen vuonna 1900, oikealla Dawson vuonna 1898.

 

Suomalaisveljekset olivat yksiä niistä harvoista ihmisistä, jotka onnistuivat pysyvästi rikastumaan Klondiken kultaryntäyksessä. Osasyy tähän oli veljesten säästeliäs elämäntyyli. Suomeen palattuaan veljekset jatkoivat kultamailla hyvin alkanutta yhteistyötään liike-elämässä ja asuivat Pohjoisesplanadilta ostamassaan talossa.

Antonin menehdyttyä vuonna 1942, Karl heräsi miettimään omaisuutensa kohtaloa. Hän testamenttasi lähes koko omaisuutensa Turun yliopistolle, joka silloin kärsi talousvaikeuksista. Karl kuoli vuonna 1948. Yli kymmenen miljoonan euron arvoisella perinnöllä rakennettiin muun muassa vuonna 1954 valmistunut Turun yliopiston kirjasto.

Liedon Vanhalinnassa on vielä 27.8.2017 asti esillä Joutsenten kultaa -näyttely. Tämän blogikirjoituksen kuvat on otettu näyttelystä. Kirjoitus pohjautuu näyttelystä saatuun tietoon sekä Yrjö Raevuoren kirjoittamaan Klondiken veljekset -kirjaan (kolmas painos, 2016). Suomalaisten seikkailun kaikkia käänteitä on vaikea tiivistää tähän lyhyesti, joten suosittelen kirjan lukemista jos elämä kultakentillä kiinnostaa enemmän. Näyttelystä löytyi myös kuvasarja, josta selviää yksi syy siihen, miksi kokonaisen talven viettäneitä kullankaivajia kutsuttiin hapanjuuri -lempinimellä. Tämä teksti on toinen osa Klondiken kultaryntäykseen liittyen. Lue ensimmäinen teksti täältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Myös kullankaivajat kokivat muodonmuutoksia kentällä ollessaan.
Advertisements

Kahden vuoden kultahuuma Klondikessa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpimänä elokuisena päivänä vuonna 1896 paikalliset asukkaat olivat kalassa Bonanza-joella, Kanadassa. Yksi heistä kumartui juomaan joesta ja näki kuinka joen pohjalla kimmelsi jotain. Lähempi tarkastelu osoitti kimalluksen kullaksi. Seuraavana päivänä löytäjät tekivät alueelle ensimmäisen valtauksen. Löydöstä seurasi yksi historian suurimmista kultaryntäyksistä.

Klondiken kullan löytymisestä on monia tarinoita, eikä todellisista tapahtumista tai siitä, kuka kullan ensimmäisenä havaitsi, ole täyttä varmuutta. Useimmissa tarinoissa kunnian kullan löytymisestä saa George Carmack, jonka nimissä ensimmäinen valtaushakemus tehtiin. Tieto kullan löytymisestä levisi välittömästi läheisille alueille, mutta suuren kultaryntäyksen aika oli vasta noin vuotta myöhemmin, kun uutiset löydetystä kullasta levisivät Yhdysvaltojen Seattleen keväällä vuonna 1897.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaellus kultamaille ei ollut helppo. Osa onnensa etsijöistä kääntyi kesken matkan takaisin, osa menehtyi hypotermiaan tai lumivyöryihin. Toiset päätyivät jopa murhatuiksi. Noin 100 000 kultamaille lähteneestä vain noin 40 000 arvelleen saavuttaneen Klondiken.

Klondikeen kuljettiin pääasiassa kolmea eri reittiä. Täysin vesireittejä hyödyntävä vaihtoehto oli fyysisesti helpoin, mutta taloudellisesti kallein. Seattlesta St. Michaelin kautta Dawson Cityyn kulkenut reitti sai tästä syystä lempinimen “Rikkaan miehen reitti”. Kokonaan maateitse pääosin Kanadan puolella kulkenut reitti oli huonosti tunnettu, kartoittamaton ja pitkä. Noin parista tuhannesta reittiä hyödyntäneestä vain kourallinen sinnitteli Klondikeen asti.

Suosituin reittivaihtoehto oli kulkea ensin vesiteitse Seattlesta Dyean tai Skagwayn kyliin, joista Klondikea kohti jatkettiin maateitse vaeltamalla välissä olevien vuorten yli. Dyean kylästä lähtiessä yksi suosittu ylityskohta, White Pass -polku (the White Pass Trail), oli erityisen kohtalokas mukana kulkeneille hevosille. Kultaryntäyksen alussa ylityskohta oli vain kapea polku. Muutamassa viikossa ryntäyksen alkamisesta polulle vyöryneet matkalaiset muuttivat sen paljastuneiden kivien, juurien ja mutavellin väyläksi. Arvioiden mukaan yli 3 000 eläintä sai surmansa tällä hankalakulkuisella reitillä. Tästä syystä reittivalintaa kutsuttiin myöhemmin myös Kuolleen hevosen poluksi (the Dead horse trail).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kanadan viranomaiset vaativat ja tarkistivat rajalla, että jokaiselle kultamaille pyrkivällä oli vähintään vuoden edestä ruoka- ja varustetarpeita. Seattle, joka oli seitsemän vuotta aikaisemmin kokenut mittavia menetyksiä kaupungissa riehuneessa tulipalossa, sai oman osansa kultaryntäyksen positiivisista puolista, kun kaupunkia tarkoituksellisesti markkinoitiin porttina kultamaille. Suurin osa kultakärpäsen puremista matkalaisista yöpyi, söi, joi ja osti varusteensa kaupungista ennen laivaan astumista.

 

 

Hapanjuurta ranteeseen

Kultamailla ruokavalio oli melko niukka ja sen pohjana toimivat erilaiset mukana tuodut säilötyt ruokatarvikkeet, kuten pavut ja herneet. Yhden tärkeimmistä varusteisiin kuuluvista tuotteista sanottiin olevan hapanjuuri, jolla vehnäleipää pystyttiin leipomaan ilman hiivaa. Hapanjuuri sekä siitä leivottu leipä säilyivät kohtalaisen hyvin. Tällainen leipä oli siksi suosittua murkinaa kullankaivajien keskuudessa. Lempinimen “hapanjuuri” ansaitsi viettämällä vähintään kokonaisen talven Klondiken rankoissa oloissa. Hapanjuuresta leivottu “sour dough” -leipä on edelleen suosittua Yhdysvaltain länsirannikolla.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei pelkkää kullan kimallusta

Kymmenistä tuhansista Klondikeen päässeestä sadat onnistuivat rikastumaan valtauksilla ja vain kymmenet pysyvästi. Suurin osa nimittäin tuhlasi saadut varansa lähes välittömästi uhkapeleihin, ruokaan ja juomaan. Varmimmin kultaryntäyksessä pääsivät rikastumaan ne, jotka kullankaivuun sijasta myivät tarvikkeita tai palveluita kullankaivajille.

Kultaryntäyksellä oli merkittäviä vaikutuksia alueen ympäristöön ja paikallisiin ihmisiin. Kullankaivajien tuomat taudit levisivät ja aiheuttivat kuolemia paikallisten keskuudessa ja kullankaivuu hävitti metsästys- ja kalastusmaita. Kun helposti löydettävä kulta kävi vähiin, irroitettiin kaivuuta varten kokonaisia mäenrinteitä ruiskuttamalla niille vettä kovalla paineella. Lisäksi kullan käsittelyssä käytetty elohopea näkyy edelleen kultamaiden ekosysteemissä.

Kultaryntäys päättyi lähes yhtä äkillisesti kuin se oli alkanut. Kahden vuoden sisällä ryntäyksen alkamisesta suuri osa kullankaivajista oli lähtenyt Klondiken alueelta takaisin kotiin tai uusille kultamaille. Kultaryntäyksen aikana Klondikesta kaivettiin kymmeniä tuhansia kiloja kultaa ja vaikka kullankaivuu jatkuu edelleen Klondiken alueella, on sieltä saatu kulta kaivettu pääosin muutaman vuoden kestäneen kultaryntäyksen aikana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Seattlen satamassa pääsee edelleen hieman kultahuuman tunnelmaan.

Kaikki kuvat viimeistä lukuun ottamatta on otettu Seattlessa sijaitsevassa Klondyke Gold Rush – Seattle Unit National Historical Park -museossa. Museo sijaitsee niin kutsutulla Pioneer Square -alueella, jossa on säilyneenä useampi kultaryntäyksen aikainen rakennus. Kirjoitus pohjautuu pääosin museosta saatuihin tietoihin. Mikäli matkasi vie joskus Seattleen, on tämä museo ehdottomasti käymisen arvoinen kokemus! Lisätietoa museon kotisivuilta.

Päivitys (30.7.2017): Tämä on ensimmäinen osa Klondiken kultaryntäykseen liittyen. Lue toinen, suomalaisveljeksiin keskittyvä, kirjoitus täältä.

–English summary:

Last April I visited Klondyke Gold Rush – Seattle Unit National HIstorical Park in Seattle. The Park offered a really interesting trip to the era of the gold rush and I can really recommend visiting this place. All the pictures (except the last one) have been taken at the Park.  More information can be found from the webpage of the Park.

Suomen korukivet // Gemstones of Finland

Suomen korukivet kansi.jpg

(See English text in the end.)

Kuluvan vuoden maaliskuussa Geologian tutkimuskeskus (GTK) julkaisi kattavan paketin suomalaisista korukivistä. Kirja esittelee aluksi yleisesti korukivien ominaisuudet ja jälkiosa käy läpi maantieteellisesti Suomen korukiviesiintymiä. Kirjaan on sisällytetty myös korukivien historiaa ja lukiessa selviää esimerkiksi se, mitä mineraalia vietiin aikoinaan rubiiniksi luulten Ruotsin hovin koruihin istutettaviksi**. Nimestään huolimatta kirja ei rajoitu kiviin, vaan esiteltynä on myös jokihelmien, hirvenluun ja meripihkan käyttö korumateriaalina. Mikä parasta, kirja on saatavilla myös kaikille avoimena verkkojulkaisuna!

Tässä kolme mielenkiintoista poimintaa kirjan sisällöstä:

1) Ametistia ja akaattia meteoriittikraattereista

Meteoroidin tai asteroidin törmäyksestä ei heti uskoisi syntyvän korukäyttöön sopivia kiviä. Suomen meteoriittikraattereista on löydetty koruihin sopivia kvartsin muotoja, esimerkiksi kalsedonia ja akaattia. Myös hienorakeisia ametistikiteitä on löytynyt Sääksjärven meteoriittikraatterista peräisin olevista lohkareista.

Korukivenä käytetyt kvartsin eri muodot ovat kiteytyneet törmäyksessä syntyneiden kivien kaasurakkuloihin ja muihin onteloihin törmäyksen jälkeen. Lappajärven meteoriittikraatterista on hyödynnetty korukäyttöön myös itse törmäyksessä syntynyttä kivilajia, jota kutsutaan kärnäiitiksi.

2) Poimuvuoristo paistoi merenpohjan saostumat rodoniitiksi

Punertava rodoniitti on mangaanipitoinen mineraali (kemiallinen kaava MnSiO3). Etelä-Pohjanmaan kallioperästä löytyneet rodoniittirikkaat kerrostumat ovat tunnetuin Suomesta löytyvä mangaanimuodostuma. Aikoinaan mangaanioksidimineraalit ja mangaanikarbonaatit saostuivat merivedestä kerrostuen muinaisen meren pohjaan. Rodoniitiksi nämä saostumat muuttuivat seuraavalla reseptillä:

  • Otetaan kappale mangaanimuodostumaa ja työnnetään se syvemmälle kallioperään, esimerkiksi vuorijononpoimutuksen yhteydessä.
  • Lisätään ympäristöstä hieman kvartsia (kemiallinen kaava SiO2).
  • Annetaan kasvaneen lämmön ja paineen paistaa merenpohjan sedimenteistä punertavaa rodoniittikiveä.

3) Ensimmäiset tunnistetut timantit tippuivat taivaalta

Suomen kallioperästä löytyy yli 40 kimberliittiesiintymää, jotka ovat syntyneet kolmessa eri vaiheessa, noin 600–1200 miljoonaa vuotta sitten. Kimberliitit ovat syntyneet geologisessa historiassa harvinaisten tulivuorten purkausten kautta. Kimberliittipurkaukset saavat alkunsa tavallista syvemmältä, jopa 400 kilometrin syvyydestä maapallon vaipasta. Purkaukset ovat geologisesti nopeita ja repivät maanpintaa kohti tullessaan mukaansa ainesta syvemmältä vaipasta. Näiden purkausten kautta myös 150–200 km syvyydessä syntyneet timantit ovat päätyneet Maan pinnalle.

Suomen kimberliittiesiintymistä yli puolesta on löydetty timantteja. Suurin tähän mennessä löydetty timantti oli läpimitaltaan 5,3 mm, mutta suurin osa timanteista on alle 0,8 mm kokoisia mikrotimantteja.

Historian kirjoissa on useampia mainintoja timanteista ja ensimmäinen kirjallinen viite Suomen timantteihin löytyy S. A. Forsiuksen kirjoittamasta Minerografia -kirjasta vuodelta 1643. Myöhemmät tutkimukset eivät ole löytäneet todisteita vanhoille timanttihavainnoille ja kimberliittiesiintymistä timantteja tunnistettiin varmasti ensimmäisen kerran vuonna 1983. Ensimmäiset Suomesta tunnistetut timantit eivät kuitenkaan olleet peräisin tulivuorisyntyisistä kivistä. Vuonna 1976 tunnistettiin ensimmäistä kertaa Suomen todelliset timantit  – tutkimuksen kohteena oli Haverön saaren venevajan katon läpi aikoinaan pudonnut kivimeteoriitti!

Kirjan tiedot:

Suomen korukivet – Gemstones of Finland. Kirjoittajat: Kinnunen, Kari A.; Vartiainen, Risto; Hietala, Satu, Lahti; Seppo I.; Lehtonen, Marja; Heikkilä, Pasi; Valkama, Jorma & Huhta, Pekka 2017. GTK Erikoisjulkaisut – Special Publications 98.

Painettua kirjaa voi tilata GTK:n verkkokaupasta ja kirjan verkkojulkaisu on vapaasti luettavissa. GTK:n erikoistutkijaa Kari A. Kinnusta haastateltiin kirjan julkaisun jälkeen myös Ylen Ajantasa -ohjelmaan. Haastattelu alkaa lähetyksen lopusta, kohdasta 44:30. Lisäksi GTK:n tiedote kirjan julkaisusta.

**Vastaus: granaattia!

—In English:

In the beginning of this year a new book about gemstones of Finland was published by the Geological Survey of Finland. The book was written also in English and the electronical copy of the book is freely available. Here are three interesting things from the book that I wanted to share with you.

1) Amethyst and agate from the meteorite craters

From the Finnish meteorite craters several quartz varieties have been found and used as gemstones. For example chalcedony and agate have been collected from the impact craters of Sääksjärvi and Lappajärvi. Also some fine grained amethyst crystals have been found from the boulders originated from Sääksjärvi meteorite crater. From Lappajärvi meteorite crater also the kärnäite rock, formed during the impact, has been used as a gemstone.

2) Rhodonite was cooked from the manganese deposits

Reddish rhodonite is a mineral containing manganese (chemical formula MnSiO3). The most famous rhodonite rich rocks of Finland have been found from South Ostrobothnia. Millions of years ago manganese oxide minerals and manganese carbonates were deposited on a seabed. These deposits were converted to rhodonite when the original deposits were thrusted deeper in the crust and cooked in the higher temperature and pressure with some silica.

3) First actual identified diamonds came from the sky

Kimberlites are rare, volcanic rocks, which in Finland formed in three phases ca. 600–1200 millions of years ago. Kimberlite eruptions can originate even from a depth of 400 kilometers. These (geologically) fast and violent eruptions can bring also diamonds on to the surface of the Earth.

From Finland over 40 kimberlites have been found and over half of these contains diamonds. So far the largest diamond crystal found was 5.3 millimeters accross, but most of the diamonds are 0.8 mm across or smaller.

 

From the Finnish kimberlites diamonds were identified for the first time in 1983. However, our first actual diamonds were found in 1972 when a stone meteorite that had been crashed throught the roof of a boathouse was studied!

Book details:

Suomen korukivet – Gemstones of Finland. Kirjoittajat: Kinnunen, Kari A.; Vartiainen, Risto; Hietala, Satu, Lahti; Seppo I.; Lehtonen, Marja; Heikkilä, Pasi; Valkama, Jorma & Huhta, Pekka 2017. GTK Erikoisjulkaisut – Special Publications 98.

Printed book is sold in the webstore of the Geological Survey of Finland. The electronic copy of the book is available for free.