Suomalaisten kullankaivajien jalanjäljillä – Joutsenten veljekset Klondikessa

Joutsen_kultaa1
Joutsenten veljesten löytämää kultaa Klondikesta.

Uutiset Kanadassa tehdyistä kultalöydöistä kantautuivat myös Suomeen 1800-luvun lopulla. 32-vuotias Karl “Kalle” Joutsen (sukunimeltään alun perin Johnsson) oli yksi niistä suomalaisista, jotka saivat lukemistaan uutisista kultakärpäsen pureman. Vuoden 1897 elokuussa Kalle astui kahden matkalaukun kera Kanadaan suuntautuvaan laivaan. Ennakkoon hän oli tallettanut säästämänsä 650 dollaria määränpäässä nostettavaksi.

Englannin kautta Kanadaan kulkenut laiva saapui syyskuussa 1897 Vancouveriin, Brittiläiseen Kolumbiaan. Täältä Joutsen lähti tapaamansa ahvenanmaalaisen miehen suosituksesta matkustamaan kohti Yhdysvaltain Seattlea ja asettui sinne päästessään suomalaisten pitämään hotelliin. Seattlen ravintoloissa Kalle kuunteli pohjoisesta käymässä olevien kullankaivajien tarinoita ja kultahuuma jatkoi kasvamistaan.

Anton Johnsson, Kallen pikkuveli, oli lähtenyt Amerikkaan töiden hakuun jo vuotta aikaisemmin kuin veljensä. Antonin elämä Amerikassa oli ollut töiden vuoksi liikkuvaa, eikä Kallen Suomesta lähettämät kirjeet ja tieto matkasuunnitelmista ikinä saavuttaneet häntä. Anton oli sattunut matkustamaan töiden perässä Seattleen saman vuoden syksynä kun Kalle. Kaupungissa hän oli kuullut tutuilta suomalaisilta, että sinne oli hiljattain saapunut kookas, Turusta kotoisin oleva mies. Voisiko kyseessä olla valtameren samalle puolen saapunut veli?

Anton lähti kiertämään suomalaisten suosimia ravintoloita Seattlessa. Onni suosi ja veljesten iloinen jälleennäkeminen tapahtui kesken Kallen lehden luvun. Kuulumisten vaihdon jälkeen veljekset päättivät yhdistää varantonsa ja suunnata yhdessä Klondiken kultamaille heti, kun matkajärjestelyt sen sallivat. Toisin kuin kokeneet kullankaivajat neuvoivat, Kallen mielestä oli paras lähteä matkaan mahdollisimman pian ennen talvea, jotta kevään työskentelyaikaa ei kuluisi matkustamiseen.

Marraskuussa 1897 veljekset matkustivat Seattlesta laivalla kohti Dyean pientä kylää. Kylään päästyään he valitsivat vuorten ylittämiseen White Pass -polun, joka oli Chilkoot-solaa pidempi, mutta hieman helppokulkuisempi.

Vuoden tarpeiksi hankitut välineet ja ruuat oli saatava laivan maihinnousupaikasta yli 40 kilometrin päähän ylityskohdan huipulle. Noin 2 500 kilogrammaa painavien matkatavaroiden kuljettaminen tarkoitti kuukausia kestävää polun edestakaista kiipeämistä. Joulupäivänä, lähes kahden kuukauden vaelluksen jälkeen, veljekset saivat viimeiset tavarat kuljetettua huipun yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Näyttelyssä on nostettu esiin veljesten kertomia muistoja.

Kahden kuukauden vaellus oli verottanut veljesten ruokavarantoja niin paljon, että rajanylityksen jälkeen ruokamäärä ei enää riittänyt täyttämään Kanadaan viranomaisten vaatimuksia. Kalle ja Anton joutuivat vielä kerran palaamaan Dyeaan hankkimaan lisää tarvikkeita.

Solan ylittämisen jälkeen veljekset leiriytyivät Lebargen-järven rantaan rakentaakseen veneen loppumatkaa varten. Vuoden 1898 huhtikuussa järven vapauduttua jääpeitteestä, alkoi viikkoja kestänyt venematka kohti Dawsonia. Anton, joka oli ollut pidempään huonommalla ruokavaliolla, alkoi tässä vaiheessa kärsiä yksipuolisen ruokavalion aiheuttamista keripukin oireista.

Toukokuun lopussa veljekset saapuivat Yukon ja Klondike -jokien risteykseen ja valitsivat leiritymispaikakseen Klondike-joen toisella puolen olevan Klondike Cityn. Sillan ylittäminen hieman isompaan Dawson Cityyn olisi maksanut 1,5 dollaria, jota veljesten matkakassasta ei enää löytynyt. Kun leiri saatiin pystyyn, lähti Kalle etsimään töitä. Anton jäi sairastamaan telttaan.

Kallen työmatkan aikana Anton tapasi leiripaikassaan suomalaisen miehen, joka kehotti taistelemaan keripukkia vastaan paikallisista kuusenneulasista keitetyn kitkerän liemen avulla. Anton noudatti neuvoa ja muutamaa viikkoa myöhemmin Kallen palatessa leiriin, oli nuorempi veli lähes kokonaan parantunut ja valmis töihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Keripukkia vastaan taisteltiin juomalla kuusenhavuista keitettyä lientä.

 

Veljekset aloittivat kultamailla työskentelyn ensin muiden kullankaivajien omistamilla valtauksilla. Oman valtausalueen veljekset saivat lopulta vuokrattua Dominion Creekin varrelta, noin 70 kilometrin päästä Dawsonin kaupungista. Kullanhuuhdontatekniikkaa parantamalla aiemmin vaatimattomia tuloksia antaneelta palstalta löytyi ensimmäisen vuoden aikana noin 10 000 dollarin edestä kultaa. Lähes vuotta myöhemmin keväällä 1901 Kalle ja Anton ostivat palstan omakseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Veljesten valtausalue (tumman punainen piste lähellä kuvan keskiosaa).

Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen veljekset myivät valtauksensa eteenpäin ja aloittivat hiljalleen paluumatkan kohti Suomea. Vuoden 1904 juhannuksena he saapuivat Dawsoniin, joka oli kultaryntäyksen aikana kokenut todellisen muodonmuutoksen. Paluumatkan aikana veljekset vierailivat muun muassa Niagaran putouksilla. New Yorkista Kalle ja Anton matkustivat laivalla ensin Englantiin, jossa noustiin viikon odottelun jälkeen Suomen suuntaavaan laivaan. Perille kotimaahan veljekset palasivat elokuussa 1905.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vasemmalla Dawson City kultaryntäyksen päävaiheen jälkeen vuonna 1900, oikealla Dawson vuonna 1898.

 

Suomalaisveljekset olivat yksiä niistä harvoista ihmisistä, jotka onnistuivat pysyvästi rikastumaan Klondiken kultaryntäyksessä. Osasyy tähän oli veljesten säästeliäs elämäntyyli. Suomeen palattuaan veljekset jatkoivat kultamailla hyvin alkanutta yhteistyötään liike-elämässä ja asuivat Pohjoisesplanadilta ostamassaan talossa.

Antonin menehdyttyä vuonna 1942, Karl heräsi miettimään omaisuutensa kohtaloa. Hän testamenttasi lähes koko omaisuutensa Turun yliopistolle, joka silloin kärsi talousvaikeuksista. Karl kuoli vuonna 1948. Yli kymmenen miljoonan euron arvoisella perinnöllä rakennettiin muun muassa vuonna 1954 valmistunut Turun yliopiston kirjasto.

Liedon Vanhalinnassa on vielä 27.8.2017 asti esillä Joutsenten kultaa -näyttely. Tämän blogikirjoituksen kuvat on otettu näyttelystä. Kirjoitus pohjautuu näyttelystä saatuun tietoon sekä Yrjö Raevuoren kirjoittamaan Klondiken veljekset -kirjaan (kolmas painos, 2016). Suomalaisten seikkailun kaikkia käänteitä on vaikea tiivistää tähän lyhyesti, joten suosittelen kirjan lukemista jos elämä kultakentillä kiinnostaa enemmän. Näyttelystä löytyi myös kuvasarja, josta selviää yksi syy siihen, miksi kokonaisen talven viettäneitä kullankaivajia kutsuttiin hapanjuuri -lempinimellä. Tämä teksti on toinen osa Klondiken kultaryntäykseen liittyen. Lue ensimmäinen teksti täältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Myös kullankaivajat kokivat muodonmuutoksia kentällä ollessaan.
Advertisements

Kahden vuoden kultahuuma Klondikessa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpimänä elokuisena päivänä vuonna 1896 paikalliset asukkaat olivat kalassa Bonanza-joella, Kanadassa. Yksi heistä kumartui juomaan joesta ja näki kuinka joen pohjalla kimmelsi jotain. Lähempi tarkastelu osoitti kimalluksen kullaksi. Seuraavana päivänä löytäjät tekivät alueelle ensimmäisen valtauksen. Löydöstä seurasi yksi historian suurimmista kultaryntäyksistä.

Klondiken kullan löytymisestä on monia tarinoita, eikä todellisista tapahtumista tai siitä, kuka kullan ensimmäisenä havaitsi, ole täyttä varmuutta. Useimmissa tarinoissa kunnian kullan löytymisestä saa George Carmack, jonka nimissä ensimmäinen valtaushakemus tehtiin. Tieto kullan löytymisestä levisi välittömästi läheisille alueille, mutta suuren kultaryntäyksen aika oli vasta noin vuotta myöhemmin, kun uutiset löydetystä kullasta levisivät Yhdysvaltojen Seattleen keväällä vuonna 1897.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaellus kultamaille ei ollut helppo. Osa onnensa etsijöistä kääntyi kesken matkan takaisin, osa menehtyi hypotermiaan tai lumivyöryihin. Toiset päätyivät jopa murhatuiksi. Noin 100 000 kultamaille lähteneestä vain noin 40 000 arvelleen saavuttaneen Klondiken.

Klondikeen kuljettiin pääasiassa kolmea eri reittiä. Täysin vesireittejä hyödyntävä vaihtoehto oli fyysisesti helpoin, mutta taloudellisesti kallein. Seattlesta St. Michaelin kautta Dawson Cityyn kulkenut reitti sai tästä syystä lempinimen “Rikkaan miehen reitti”. Kokonaan maateitse pääosin Kanadan puolella kulkenut reitti oli huonosti tunnettu, kartoittamaton ja pitkä. Noin parista tuhannesta reittiä hyödyntäneestä vain kourallinen sinnitteli Klondikeen asti.

Suosituin reittivaihtoehto oli kulkea ensin vesiteitse Seattlesta Dyean tai Skagwayn kyliin, joista Klondikea kohti jatkettiin maateitse vaeltamalla välissä olevien vuorten yli. Dyean kylästä lähtiessä yksi suosittu ylityskohta, White Pass -polku (the White Pass Trail), oli erityisen kohtalokas mukana kulkeneille hevosille. Kultaryntäyksen alussa ylityskohta oli vain kapea polku. Muutamassa viikossa ryntäyksen alkamisesta polulle vyöryneet matkalaiset muuttivat sen paljastuneiden kivien, juurien ja mutavellin väyläksi. Arvioiden mukaan yli 3 000 eläintä sai surmansa tällä hankalakulkuisella reitillä. Tästä syystä reittivalintaa kutsuttiin myöhemmin myös Kuolleen hevosen poluksi (the Dead horse trail).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kanadan viranomaiset vaativat ja tarkistivat rajalla, että jokaiselle kultamaille pyrkivällä oli vähintään vuoden edestä ruoka- ja varustetarpeita. Seattle, joka oli seitsemän vuotta aikaisemmin kokenut mittavia menetyksiä kaupungissa riehuneessa tulipalossa, sai oman osansa kultaryntäyksen positiivisista puolista, kun kaupunkia tarkoituksellisesti markkinoitiin porttina kultamaille. Suurin osa kultakärpäsen puremista matkalaisista yöpyi, söi, joi ja osti varusteensa kaupungista ennen laivaan astumista.

 

 

Hapanjuurta ranteeseen

Kultamailla ruokavalio oli melko niukka ja sen pohjana toimivat erilaiset mukana tuodut säilötyt ruokatarvikkeet, kuten pavut ja herneet. Yhden tärkeimmistä varusteisiin kuuluvista tuotteista sanottiin olevan hapanjuuri, jolla vehnäleipää pystyttiin leipomaan ilman hiivaa. Hapanjuuri sekä siitä leivottu leipä säilyivät kohtalaisen hyvin. Tällainen leipä oli siksi suosittua murkinaa kullankaivajien keskuudessa. Lempinimen “hapanjuuri” ansaitsi viettämällä vähintään kokonaisen talven Klondiken rankoissa oloissa. Hapanjuuresta leivottu “sour dough” -leipä on edelleen suosittua Yhdysvaltain länsirannikolla.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei pelkkää kullan kimallusta

Kymmenistä tuhansista Klondikeen päässeestä sadat onnistuivat rikastumaan valtauksilla ja vain kymmenet pysyvästi. Suurin osa nimittäin tuhlasi saadut varansa lähes välittömästi uhkapeleihin, ruokaan ja juomaan. Varmimmin kultaryntäyksessä pääsivät rikastumaan ne, jotka kullankaivuun sijasta myivät tarvikkeita tai palveluita kullankaivajille.

Kultaryntäyksellä oli merkittäviä vaikutuksia alueen ympäristöön ja paikallisiin ihmisiin. Kullankaivajien tuomat taudit levisivät ja aiheuttivat kuolemia paikallisten keskuudessa ja kullankaivuu hävitti metsästys- ja kalastusmaita. Kun helposti löydettävä kulta kävi vähiin, irroitettiin kaivuuta varten kokonaisia mäenrinteitä ruiskuttamalla niille vettä kovalla paineella. Lisäksi kullan käsittelyssä käytetty elohopea näkyy edelleen kultamaiden ekosysteemissä.

Kultaryntäys päättyi lähes yhtä äkillisesti kuin se oli alkanut. Kahden vuoden sisällä ryntäyksen alkamisesta suuri osa kullankaivajista oli lähtenyt Klondiken alueelta takaisin kotiin tai uusille kultamaille. Kultaryntäyksen aikana Klondikesta kaivettiin kymmeniä tuhansia kiloja kultaa ja vaikka kullankaivuu jatkuu edelleen Klondiken alueella, on sieltä saatu kulta kaivettu pääosin muutaman vuoden kestäneen kultaryntäyksen aikana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Seattlen satamassa pääsee edelleen hieman kultahuuman tunnelmaan.

Kaikki kuvat viimeistä lukuun ottamatta on otettu Seattlessa sijaitsevassa Klondyke Gold Rush – Seattle Unit National Historical Park -museossa. Museo sijaitsee niin kutsutulla Pioneer Square -alueella, jossa on säilyneenä useampi kultaryntäyksen aikainen rakennus. Kirjoitus pohjautuu pääosin museosta saatuihin tietoihin. Mikäli matkasi vie joskus Seattleen, on tämä museo ehdottomasti käymisen arvoinen kokemus! Lisätietoa museon kotisivuilta.

Päivitys (30.7.2017): Tämä on ensimmäinen osa Klondiken kultaryntäykseen liittyen. Lue toinen, suomalaisveljeksiin keskittyvä, kirjoitus täältä.

–English summary:

Last April I visited Klondyke Gold Rush – Seattle Unit National HIstorical Park in Seattle. The Park offered a really interesting trip to the era of the gold rush and I can really recommend visiting this place. All the pictures (except the last one) have been taken at the Park.  More information can be found from the webpage of the Park.

Kivi- ja kasvimaailman välissä, osa 2: puut kullan ja timanttien perässä

Aikaisemmin julkaistussa Kivi- ja kasvimaailman välissä -tekstissä sivusin termiä indikaattorikasvi. Indikaattorikasvi, eli opaskasvi, on kasvi joka kasvaa rajatuissa kasvuolosuhteissa ja voi läsnäolollaan kertoa alla olevan kallio- tai maaperän kemiallisesta koostumuksesta. Indikaattorikasveja on käytetty apuna esimerkiksi malminetsinnässä ilmaisemaan tietyistä alkuaineista rikastuneita alueita. Vaikka sanotaan, että raha ei kasva puussa voivat puut antaa vihjeitä arvokkaista mineraaliesiintymistä!

Eucalyptuspuun lehdet kertovat missä kulta piileksii

Kaksi vuotta sitten julkaistun australialaisen tutkimuksen1 mukaan eucalyptyspuiden lehtiä analysoimalla voisi olla mahdollista kartoittaa kultaesiintymiä. Eukalyptuksen syvälle ulottuvat juuret pumppaavat maasta veden mukana myös pieniä kultahippusia. Nämä hippuset varastoituvat vierasaineina puun lehtiin. Lehtiin varastoituneet kultahippuset ovat kooltaan niin pieniä ettei niitä ei voi nähdä lehdestä paljain silmin. Lehdet voidaan kuitenkin analysoida käyttämällä röntgensäde fluoresenssi (XRF) -analytiikkaa.

Lintern_etal_2013_gold
Eucalyptuspuunlehdestä otettuja XRF-kuvia. Kupari näkyy kuavssa sinisenä, strontium vihreänä ja kulta nuolilla osoitettuina punaisina hippuina (kuva b). Mittakaavan pituus kuvassa a) 500 µm ja kuvassa b) 50 µm. Kuva: Lintern et al. 2013, CC BY-NC-SA 3.0

Kultapitoisuudet lehdissä ovat hyvin pieniä, mutta tutkimusmenetelmää voidaan käyttää kullanetsinnän helpottamisessa etenkin niillä alueilla joilla peruskallioita peittävät kymmenien metrien sedimenttikerrokset. Perinteinen tapa tutkia tällaisia alueita on ollut kairareikien poraaminen kallioperään. Eucalyptuspuiden lehtien tutkiminen voi tulevaisuudessa tarjoata kallioperän kairaamista halvemman vaihtoehdon kullanetsintään. Alla olevalla videolla  tutkimuksen johtaja Mel Lintern kertoo aiheesta lisää.

——

Kairapalmu voi vihjata timanttiesiintymästä

Kairapalmut (Pandanus) muodostavat kairapalmukasvien suvun johon kuuluu noin 750 lajia. Monia kairapalmulajeja hyödynnetään monin tavoin käsitöissä, esimerkiksi mattojen ja korien punomisen raaka-aineina, sekä ravintokasveina.  Toukokuussa uutisoitiin, että Pandanus candelabrun -lajin kasvupaikkoja etsimällä voidaan mahdollisesti löytää myös timanttiesiintymiä länsi-Afrikassa.

Pandanus candelabrum -kairapalmun käyttö timanttien etsimisessä pohjaa siihen, että valtaosa timanttiesiintymistä sijaitsee kimberliittipiippujen yhteydestä (joskaan kaikki kimberliittipiiput eivät sisällä timantteja). Yksittäisten timanttien löytäminen maastosta on vaikeaa ja siksi timanttien etsinnässä keskitytään niiden isäntäkivien eli kimberliittien etsintään.

Pandanus candelabrum MS4080
Pandanus candelabrum -kairapalmu. Kuva: Marco Schmidt, Wikimedia Commons CC BY-SA 2.5
Kimberliittipiiput ovat syntyneet nopeissa vulkaanisissa purkauksissa Maan menneisyydessä. Kimberliittipurkaukset ovat saaneet alkunsa noin 150–200 km syvyydessä Maan ylävaipassa. Purkautuessaan nopeasti kohti maanpintaa sula kiviaines  saattoi napata mukaansa myös timantteja. Nämä sammuneiden tulivuorten kivettyneet jäänteet koostuvat pääosin kiviaineksesta joka sisältää paljon magnesiumia, kaliumia ja fosforia. Länsi-Afrikassa kasvava Pandanus candelabrum -kairapalmu vaikuttaisi viihtyvän erityisen hyvin kimberliittipiippujen tarjoamien kasvualustojen päällä. Geologi Stephen Haggerty raportoi havainnostaan Economic Geology -julkaisussa ja artikkelin mukaan tutkimukset kasvin hyödyntämisestä kimberliittipiippujen etsinnässä jatkuvat.

Suomestakin on löytynyt useita kimberliittipiippuja. Nuorimmat kallioperäämme muodostavista kimberliiteistä purkautuivat noin 600 miljoonaa vuotta sitten. Myös suomalaisista kimberliittipiipuista on löydetty timantteja, mutta kooltaan ne ovat kansainväliseen tasoon verrattuna melko pieniä. Suurin Suomesta löydetty kokonainen timantti on ollut halkaisijaltaan noin 5 millimetriä. Suomessa piippujen etsimisessä on käytetty esimerkiksi kimberliiteille tyypillisten mineraalien etsimistä irtonaisen maa-aineksen, kuten jääkauden kerrostaman pohjamoreenin, seasta.

Kimberliittipiiput ovat myös geologisen tutkimuksen kannalta tärkeitä, sillä ne ovat kuin kurkistusikkunoita maapallon syvempiin kerroksiin joihin emme pääse muuten käsiksi!

Tiesitkö, että kasvien lisäksi myös eläimiä voidaan hyödyntää mineraaliesiintymien etsimisessä? Esimerkiksi termiittien pesien rakennusaineita tutkimalla on mahdollista löytää viitteitä syvemmällä olevista mineralisaatioista. Eikä unohdeta malmikoiria joista on ollut aiemmin juttua täällä!

Viite:

1Lintern, M., Anand, R., Ryan, C. ja Paterson, D. 2013. Natural gold particles in Eucalyptus leaves and their relevance to exploration for buried gold deposits. Nature Communications, 4.