Järnefeltin ‘Kolilta’ geologin silmin

Eero-Jarnefelt-Kolilta-1927-Fortumin-taidesaatio
Eero Järnefelt, Kolilta, 1927, guassi, Fortumin taidesäätiö. Kuva: Fortumin taidesäätiö, Rauno Träskelin.

Kuvittele aaltopäiden edestakainen liike ja meren kohina. Se, kuinka vesi keinuttaa kvartsijyväsiä ja huljuttelee ne mutkitteleviksi aallonmerkeiksi matalaan rantaveteen. Sisämaahan avautuu puuton, aukea ja hiekkainen maisema.

Olet saapunut Kolille noin 2300 miljoonaa vuotta sitten. Järnefeltin vuonna 1927 maalaaman teoksen huiput olivat silloin vasta vanhemman mantereen rapautumisesta syntynyttä irtonaista hiekkaa.

Elämä uiskenteli mikrobeina meressä ja vuorovesialtaissa, mantereet olivat autioita.  (Meitä virtuaalituristeja lukuun ottamatta.)

Länteen katsottaessa aukesi meri. Olimme lähempänä päiväntasaajaa kuin nykyään.

aallonmerkit_GTK.jpg
Yli 2000 miljoonaa vuotta vanhoja aallonmerkkejä kvartsiitissa. Kuva: Ilkka Laitakari, Geologian tutkimuskeskus, 1961. Kuva rajattu alkuperäisestä.

Kolin hiekat kerrostuivat mantereen päälle ja matalaan mereen. Veteen kerrostumisesta kertovat paikoin kivissä säilyneet aallonmerkit ja ristikerrosrakenteet. Kvartsijyväset kiinnittyivät toisiinsa ja hiekkakerrostumat kivettyivät hiekkakiviksi.

Tuhansien miljoonien vuosien takaiset aallot väreilevät kivissä edelleen.

Valtameri aukesi alueelle Kolin hiekkojen kerrostumisen jälkeen. Siitä kallioperässämme on muistona esimerkiksi Kolista nykyään kahden sadan kilometrin päässä oleva Jormuan ofioliitti.

Koli_kyaniitti_ELehtonen
Siellä täällä Kolin kvartsiitissa näkyvä sinertävä kyaniitti kertoo kiven metamorfoituneen kilometrien syvyydessä.

Rauhallinen rantaelämä jäi (geologisesti) kuitenkin melko lyhyeksi, sillä hieman yli 1900 miljoonaa vuotta sitten taivaanrantaan ilmestyi tummia hahmoja.

Vanhaa mannerta ja sen hiekkakerrostumia lähestyivät tulivuorisaaret. Ne kolaroivat toisiinsa ja vanhempaan mantereeseen.

Alueelle kohosi vuoristo.

Rytäkässä osa kivistä työntyi syvemmälle maankuoreen. Vuoriston juuriosissa hiekkakivestä paistui korkeammassa lämpötilassa ja paineessa kvartsiittia. Se on kivilajina kova ja kulutusta kestävä.

Hiekkakivet uudelleen kiteytyivät lähes kymmenen kilometrin syvyydellä. Siitä kertoo vaaleissa kallioissa siellä täällä sinertävinä kohtina näkyvä kyaniittimineraali.

Vuoriston rapautuessa kvartsiitit kohosivat juuriosista hiljalleen ylemmäs. Jääkausi antoi vielä viimeisen hionnan yli 10 000 vuotta sitten.

Kumpuileva vaaramaisema oli valmis ottamaan vieraita vastaan.

harjusaaret_GTK.jpg
Harjuselänteen muodostama saarten ketju Pielisellä lähellä Kolia on muodostunut viimeisen jääkauden loppuvaiheessa. Kuva: Jari Väätäinen, Geologian tutkimuskeskus, 2004. Kuva rajattu alkuperäisestä.

Kolin itäpuolella lainehtiva Pielinen on syntynyt jääkauden aikaan jäätikön kuluttaessa kallioperän heikoimpia kohtia. Järvestä pilkistävät harjusaaret ovat syntyneet jääkauden loppuvaiheessa sulamisvesien kuljettamasta sedimenttiaineksesta.

Wilkman_GTK
Näkymä Kolin laelta kaakkoon. Kuvan on ottanut Kolin alueella ensimmäisiä geologisia tutkimuksia Benjamin Forsteruksen kanssa tehnyt Wanold Wrydon Wilkman. Kuva: W. W. Wilkman, 1898. GTK, Vanhatkuvat nro 297.

Vieraita Kolilla on riittänyt 1800-luvun lopulta alkaen nykypäiviin asti.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa Kolin huipulle kiipesivät useat taiteilijat Järnefeltin lisäksi. Samaan aikaan alueelle suuntasivat eri alojen tutkijat. Ensimmäiset geologit Benjamin Frosterus ja Wanold Wrydon Wilkman viettivät aikaa Kolilla vuosina 1895–1901.

Kolin perintö -kirjassa kerrotaan pioneerigeologien tehneen erinomaista työtä geologisten yksiköiden kuvaamisessa ja tulevien tutkimusten pohjustamisessa. Järnefelt vieraili Kolilla ensimmäisen kerran kesällä 1892 ja sen jälkeen useampina vuosina.

Mahtoikohan taiteilija koskaan tavata hevosilla liikkunutta geologiparivaljakkoa?

hevosajoneuvo_Frosterus_GTK
Hevosajoneuvoa kuljetetaan Pielisjärvellä soutuveneellä. Kuva: Benjamin Frosterus, 1915. GTK, Vanhatkuvat nro 4009. Kuva rajattu alkuperäisestä.

Geologian tutkimuskeskuksen vanhojen kuvien arkistosta löytyy mainio valokuva, jonka Frosterus on ottanut Pielisjärvellä vuonna 1915. Kuvassa ei taida olla geologien hevosajoneuvo, sillä Kolin tutkimukset saatiin raportointia myöten valmiiksi kaksi vuotta aikaisemmin vuonna 1913.

Muinaisten mannerten hitsautuminen miljoonien vuosien halaukseen loi paitsi ikkunan kallioperämme geologiseen menneisyyteen, mutta myös useita taiteilijoitamme innoittaneen kansallismaiseman.

Toivottavasti tämä teksti antoi Järnefeltin Koli-maalausten ihailuun uutta näkökulmaa! Luen mielelläni kommentin siitä, mitä ajatuksia teksti tai Kolilta-teos sinussa herättää.

 

Kotimaan kasvot -näyttely on esillä Hämeenlinnan taidemuseossa 16.2.2020 asti. Esillä on Järnefeltin maalauksen lisäksi muita upeita maisemia erämaista kulttuurinäkymiin. Kotimaan kasvot -näyttelyssä oleva teos (otsikkokuva) on upea, eikä valokuva voi välittää värimaailman herkkyyttä yhtä vahvasti kuin sen näkeminen omin silmin. Suosittelen siis näyttelyvisiittiä lämpimästi!

Kiitos Hämeenlinnan taidemuseolle mahdollisuudesta käyttää valokuvaa Eero Järnefeltin Kolilta-maalauksesta.  

Mikäli pidit tästä tekstistä, suosittelen lukemaan myös aiemmin julkaistun tekstin ‘Kupka geologin silmin‘.

 

Lisätietoa:

Geologian tutkimuskeskuksen kuvien käyttöehdot (pdf).

Juntunen, S., Keinonen, T., & Geologian tutkimuskeskus. Kolin synty -korttisarja.

Kohonen, J.  ja Rainio, H. 1992. Kolin synty – kansallismaiseman geologinen historia. Geologian tutkimuskeskus.

Kullberg, S. & Lovén, L. (toim.). Kolinuuron kierros. Reittiopas. Metsähallitus. (pdf).

Lovén, L. & Rainio, H. (toim.) 2000. Kolin perintö. Kaskisavusta kansallismaisemaan. Metsäntutkimuslaitos ja Geologian tutkimuskeskus. (pdf).

Saaresta suoksi – retkeilemässä Lauhanvuoren monipuolisissa maisemissa

Lauhanvuori_EL
Lauhanvuoren maisemat vuorottelevat kangasmetsistä soihin.

Helteisen Etelä-Suomen läpi kiitävä juna halkoo lupiinien täyttämää maisemaa. Taivaanrannassa häälyvät pilvimuodostumat näyttävät toistaiseksi varsin viattomilta, mutta sääennuste on lupaillut viikonlopulle ukkosta. Saa nähdä onko edessä viikonlopun verran patikointia sateen ja salamoiden siivittämänä!

Olen matkalla tutustumaan Lauhanvuoren alueeseen Suomen Geologisen Seuran järjesteämällä ekskursiolla. Lauhanvuori tähtää yhdessä Hämeenkankaan alueen kanssa Geoparkiksi. Matkakohteilla pääsemme matkustamaan miljoonien vuosien takaisiin maisemiin. Lauhanvuoren monivaiheinen geologinen tarina ulottuu lähes 1900 miljoonaan vuoden taakse, Svekofennisen vuoriston aikoihin.

 

Jättiläisten jalanjäljillä

Lauhanvuoren huipulla sijaitsevasta näkötornista avautuvat maisemat koko kansallispuiston ja alueelle kaavaillun Geoparkin yli, kun näkymiä pääsee ihailemaan yli 240 metriä merenpinnan yläpuolelta.

Nykyään noin 100 metriä ympäröivien alueiden yläpuolella sijaitseva Lauhanvuoren laki oli jääkauden jälkeen saari muinaisen Ancylusjärven aalloissa. Jääkauden vaikutus on ollut alueella ympäristöä hellempää ja tästä syystä alueella on säilynyt paksuja maapeitteitä.

Lauhanvuoren näkötorni_EL
Lauhanvuoren näkötornin maisemia.

Lauhanvuoren näkötorni3_EL

Lauhavuoren alueella on muutama rengasreitti, mutta meidän, noin 8 kilometrin pituinen, patikointireittimme kulki Lauhanvuoren huipulta kangasmetsien, suomaisemien ja kivijatan kautta toor-muodostumille.

Lauhanvuoren näkötorni2_EL
Näkötornin juurella on oiva paikka pitää myös hengähdystauko.

 

Alueen geologinen tarina ulottuu Svekofennisen vuorijonon kohoamiseen Etelä- ja Keski-Suomen alueelle lähes 1900 miljoonaa vuotta sitten. Lauhanvuoren graniittinen pohja, Isojoen graniitti, paistui silloisen vuoriston juuristoissa.

Aika kului ja miljoonien vuosien aikana vuoristo rapautui hiekanjyvä kerrallaan matalammaksi. Hiekanjyvät kulkeutuivat tuulen ja veden mukana kerrostuen sedimenttialtaisiin.

Suomen kallioperässä metamorfoitumattomat sedimenttikivet ovat melko harvinaisia. Lauhanvuoren lisäksi näitä kallioperämme mittakaavassa nuorehkoja sedimenttikiviä löytyy esimerkiksi Satakunnan ja Muhoksen alueelta sekä Perämeren ja Selkämeren pohjasta. Säilyneet kerrostumat ovat jäänteitä alun perin laajoja alueita peittäneistä sedimenteistä.

Lauhanvuoren alueella hiekkakivi peittää noin 5 kilometriä leveän ja 15 km pitkän alueen. Hiekkakivi on kerrostunut alla olevan, voimakkaasti rapautuneen, graniitin päälle. Lauhanvuoren hiekkakiven kerrostumisen aikoihin maapallolla ei vielä ollut maakasvillisuutta, joka olisi suojannut kallioperää rapautumiselta tai rapautumistuotteiden kulkeutumiselta.

Lauhanvuori_kp_kartta
Lauhanvuoren alueen kallioperäkartta. Pohjoinen on kuvassa ylöspäin. Karttapohja Geologian tutkimuskeskuksen kallioperäkarttapalvelusta.

Retkipäivämme helteinen sää oli mitä sopivin alueen geologiseen historiaan tutustumiselle, sillä hiekkakiven aineksen kerrostuessa alue sijaitsi tropiikissa päiväntasaajan tuntumassa. Kivissä olevien rakenteiden perusteella ainakin osa sedimentttiaineksesta on kerrostunut veteen.

Hiekkakiveen pääsee tutustumaan kivijatalla, jossa hiekkakivilaatta on lohkoutunut kulmikkaiksi kappaleiksi. Kivijadan pinnassa voi havaita matalia harjanteita, jotka ovat jääkauden jälkeisen Ancylusjärven rantavalleja. Alue on vaikuttava ja yhden tarinan mukaan kivijatan on aikoinaan ajateltu olevan jäänne jättiläisten muurista. Alueella asuvat jättiläiset pelästyivät jokilaaksosta kuuluvaa kirkonkellojen soittoa, rikkoivat muurinsa ja pakenivat. Jättiläisiltä jäi kivien alle kulta-aarre, jota käärmeet nyt vartioivat.

Aarretta tai ei, melkoista ryskettä alueen geologinen historia on kyllä sisältänyt. Vuonna 2015 alueelta raportoitiin siirros, joka halkoo myös kivijataa. Noin metrin korkean siirroksen pituus on kuusi kilometriä. Siiirros on arvioiden mukaan syntynyt noin 9000 vuotta sitten. Se liittyy todennäköisesti jääkauden jälkeiseen maanpinnan nousuun, joka oli nykyiseen vauhtiin verrattuna kymmenkertaista.

Lauhanvuori6_EL
Kivijata ylitetään lumettomana aikana pitkospuita pitkin.
Lauhanvuori5_EL
Rajapinnalla.
Lauhanvuori8_merkinnät_EL.jpg
Kivijatan läpi kulkee noin 9000 vuotta sitten jääkauden jälkeen tapahtuneen maanjäristyksen tuloksena syntynyt siirros. Siirros kulkee viistosti pitkospuiden suuntaa myötäillen, mutta siirroksen varjo näkyy hyvin ilmakuvassa (tulosteen alkuperäinen ilmakuva: Fixumedia, merkinnät lisätty blogiartikkelia varten jälkeenpäin).
Lauhanvuori7_EL
Hiekkakivi on väriltään vaalean punertavaa tai kellertävää. Tummanharmaa sävy tulee kiven pinnalla kasvavista jäkälistä.

Lauhanvuoren hiekkakiven tarkkaa kerrostumisaikaa ei tiedetä. Hiekkakivilohkareista on löydetty annelidien, eli nivelmatojen, ryömimisjälkiä, joiden perusteella kerrostumat ovat enintään 700 miljoonaa vuotta vanhoja. Tätä nuorempi ikä on kuitenkin mahdollinen.

Annelidi_GTK
Annelidien ryömimisjälkiä Lauhanvuorelta löydetyssä hiekkakivessä. Kuva: Jari Väätäinen, Geologian tutkimuskeskus, 1993. Rajattu alkuperäisestä.

 

Soita ja graniittipaaseja

Lauhanvuori Hämeenkangas Geopark -projektin geologinen teema on “Vuoristosta suomaaksi” ja suot ovatkin Lauhanvuorella tyypillinen näky. Geopark -projektin alueelta löytyy useita erilaisia suotyyppejä ja alue on koho- eli keidassoiden tyyppialue.

Lauhanvuori3_EL

Retkellä näimme myös kausikosteikkoja, jotka ovat hiekkapohjaisia alueita, joilla esiintyy suolle tyypillisiä kasvilajeja. Turvetta ei kausikosteikoilla juurikaan synny. Kausikosteikkoja kutsutaan myös arokosteikoiksi ja laksoiksi.

Lauhanvuori2_EL
Kausikosteikko eli arokosteikko.

Reittimme kulki myös lähteen ohitse, jossa pohjaveden pulppuamista hiekkakerrosten alta olisi voinut jäädä tuijottelemaan pidemmäksikin aikaa. Lähteitä löytyy useammasta paikasta (esimerkiksi Kuninkaanlähde ja Hämeenkankaan yhdeksi näyttävimmäksi lähteeksi nimetty Uhrilähde).

 

Yksi Lauhanvuoren alueen geologisista nähtävyyksistä ovat pyöreämuotoiset graniitista koostuvat kivipaadet, eli toor-muodostumat, joita löytyy Lauhanvuoren alarinteiltä hiekkakiven vaihettuessa graniitiksi.

Suomen Kallioperä – 3000 vuosimiljoonaa -kirjan sanaston mukaan toori on “pieni jäännösvuori, eroosiopinnalla oleva ympäristöstä kohoava kallioalue tai vuori”. Jykevät graniittikappaleet eivät siis ole jäätikön kuljettamia siirtolohkareita, vaan rapautumista parhaiten kestänyt kallion osa.

Lauhanvuori9_EL
Toor-muodostumia.

Toorit muodostuvat kallion lohkeillessa suorakulmaisesti. Nykyään pyöräehköt graniittilohkareet ovat alun perin olleet teräväsärmäisiä. Osa tooreista ovat vielä alkuperäisillä paikoillaan ja alapuolestaan kiinni kalliossa. Alueen tunnetuimman toor-muodostuman Aumakiven kerrotaan keikahtaneen nykyiselle sijalleen pienen matkan päästä ylärinteestä.

Lauhanvuori10_EL
Aumakivi on alueen toor-muodostumista tunnetuin.

Toisena päivänä ehdimme tutustua vielä Katikankanjonin eroosiouomastoon, joka on syntynyt hiekkakankaaseen viimeisten 9000 vuoden aikana. Uoman vehreitä maisemia tuli nautittua pääosin rivakan kävelyn lomassa – kanjonissa viihtyi erinomaisesti geologien lisäksi nimittäin hyttyset.

Patikointi Lauhanvuoren maisemissa oli antoisa kokemus ja reitti Lauhanvuoren huipulta Aumakivelle tarjosi monipuolisia maisemia verrattain lyhyen matkan sisään – suosittelen tätä retkikohdetta lämpimästi! Alueella olisi riittänyt nähtävää pidemmäksikin aikaa.

Tämä kirjoitus pohjautuu pääosin retkellä saatuun informatioon ja tekstin yhteyteen sujautettuihin linkkeihin. Lauhanvuori-Hämeenkangas Geopark -projektin puolesta oppaanamme oli geologi Pasi Talvitie – kiitoksia opastuksesta! Kiitos myös geologi Reijo Pitkärannalle alueen geologiaa taustoittavasta luennosta, sekä Suomen Geologisen Seuran ekskursion järjestäjille.

Oletko käynyt Lauhanvuoren kansallispuistossa? Jäikö joku kohde erityisesti mieleesi?

 

Lisätietoa:

Majoitusta alueella tarjoaa esimerkiksi Lauhansarvi

Lauhanvuori-Hämeenkangas Geoparkin kotisivu

Lauhanvuori-Hämeenkangas Geopark -projektiin liittyviä videoita

Lauhanvuoren kansallispuisto (Metsähallitus)

Kohonen, J.& Rämö, O.T. 2005. Sedimentaryrocks, diabases, and late cratonic evolution. Kirjassa: Lehtinen, M., Nurmi, P.A., Rämö,O.T.(Toim.): Precambrian Geology of Finland – Key to the evolution of the Fennoscandian Shield. Elsevier B.V. Amsterdam, s. 563-604.

Lehtinen, M., Nurmi, P. ja Rämö, T. (toim.) 1998. Suomen kallioperä: 3000 vuosimiljoonaa. Helsinki, Suomen Geologinen Seura ry., 375 s.

Kallio jalkojesi alla tarjoaa välähdyksen muinaisen vuoriston juuriin

himalaja_el
Himalajan poimuvuoriston lumipeitteisiä huippuja. Kuva: Elina Lehtonen.

Etelä- ja Keski-Suomen alueella asuvat voivat rehellisesti kertoa asuvansa poimuvuoriston juuriosissa. Moni tietää käsitteen ”Svekofenninen vuoristo” tai ”Svekofennidien vuoristo”. Kyseessä on vuoristo, joka levittäytyi noin 1 900–1 800 miljoonaa vuotta maamme etelä- ja keskiosien alueille, ulottuen myös Etelä-Ruotsiin.

Tuore väitöstutkimus tarjoaa lisätietoa siitä, miksi ja miten tämä Svekofennidien vuorijono muinoin romahti. Kaisa Nikkilä Åbo Akademista on tutkinut Svekofennidien vuorijonon kehitystä erityisesti Pohjanmaalta Savoon ulottuvalla alueella.

 

Miksi poimuvuoristoja on olemassa?

Poimuvuoristot syntyvät kiinteän kivikehän palojen, eli litosfäärilaattojen, saumakohtiin kahden mantereisen laatanosan törmätessä. Törmäyksessä vuoristot paksuuntuvat sekä ylös- että alaspäin, jolloin ympäristöään korkeammille vuoristoille syntyvät myös syvälle ulottuvat juuret.

himalaja_poimu_el
Näetkö poimun? Vuoristojen muodostuessa kiviaines voi poimuttua. Poimuttumisen lopputulos Himalajalta. Kuva: Elina Lehtonen.

Ympäristöön paksumpi poimuvuoristo on epävakaa. Se pyrkii tasapainottumaan ympäröivän kivikehän paksuuteen. Vuoristo ei kuitenkaan välttämättä romahda, jos kuori on paksuuntunut hyvin laajalta alueelta.

Kuinka korkealle vuoristot voivat maapallolla sitten kohota? Vuoristojen korkeuteen vaikuttaa planeetan painovoima ja kivilajien viskositeetti, eli kyky vastustaa virtausta. Nykyinen Himalajan vuoristo on aikalailla maksimikorkeudessaan. Vaikka nykyisen Himalajan alueella kahden mantereisen kappaleen törmäys on edelleen käynnissä, vuoristo ei kasva korkeutta, vaan sitä muodostava kiviaines leviää horisontaalisesti.

 

Törmäyksestä graniittitehtaaksi

Geologi Pentti Eskola on todennut että ”Graniitti on maaemon hiki”.  Toteamus pitää hyvin paikkansa myös poimuvuoristojen kehityksen suhteen. Svekofennidien vuorijonon kehitys alkoi muinaisten tulivuorisaarten törmätessä toisiinsa ja paikoin nykyistä Itä- ja Pohjois-Suomea muodostavaan paljon vanhempaan mantereeseen.

Tällaisessa kahden mantereisen kappaleen törmäyksessä maankuori paksuuntuu ja poimuvuoriston juuriosien lämpötila ja paine kasvavat. Ja tässä urakassa kuorelle tulee hiki! Kiviaines poimuvuoristojen juuriosissa alkaa osittain sulaa. Näin syntyvät kivisulat voivat kiteytyä maankuoren sisällä syväkiviksi, kuten graniiteiksi, tai purkautua tulivuorista maanpinnalle kiteytyen vulkaniiteiksi.

Samalla tavalla kuin Keski- ja Etelä-Suomen alueella syntyi useassa vaiheessa vuorijononpoimutukseen liittyviä graniitteja, myös nykyisen Himalajan vuoriston juuriosissa on muodostunut ja muodostuu edelleen kuoren osittaisen sulamisen ja sulien kiteytymisen kautta graniittisia kiviä!

 

Muovailuvahamalleista apua geologiseen tutkimukseen

Geologiset prosessit tapahtuvat usein miljoonien vuosien aikajänteellä. Nikkilä hyödynsi tutkimuksessaan muovailuvahamalleja, jotka ovat yksinkertaisia, mutta tehokkaita tutkimusvälineitä luonnossa hitaasti tapahtuvien geologisten muutosten  havainnollistamiseen.

Muovailuvahasta, silikonista ja hiekasta tehtyjen mallinnusten avulla jäljennettiin sitä, miten maankuori käyttäytyy kun siihen kohdistuu venytystä. Mallituloksia verrattiin tutkimusalueiden kallioperästä saatuihin geologisiin ja geofysikaalisiin havaintoihin.

Nikkilä kertoo, että Svekofennidien vuoriston ohentuminen ja romahtaminen johtui maankuoren sisällä olevien kivisulien virtaamisesta kohti nykyistä länttä. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että nykyisen lännen alueella oli vapaata tilaa johon kiviaines pääsi virtaamaan, kun taas vuorijonon itäpuolella oli vastassa vanhempi ja jäykempi arkeeinen manner.

Svekofennidien vuoriston romahdus ei tapahtunut silmänräpäyksessä. Todennäköisesti vuoriston romahtaminen kesti noin 14-16 miljoonaa vuotta.

– Miljoonien vuosien aikana tapahtunut kivisulien virtaaminen länteen, maankuoren rakenteiden venyminen ja pois paikoiltaan liikkuminen aiheutti vuoriston romahtamisen. Lisäksi kuoren osittain sulat sisäosat pääsivät kohoamaan tässä tapahtumassa ylöspäin ja osia vuoriston yläosista liikkui romahduksessa alaspäin, jatkaa Nikkilä.

– Tuhansien miljoonien vuosien aikana Svekofennidien vuorijonon huiput ovat kuluneet ja nykyisen kallioperämme leikkaustaso edustaa vuoriston juuriosia. Suomessa on siis käytännössä mahdollista nähdä poimuvuoriston sisään ja näin tutkia vuoriston sisäosien kehitystä. Muinaisten vuoristojen tutkimus antaa tietoa siitä mitä nykyisten vuoristojen, kuten Himalajan tai Andien sisäosissa, parhaillaan tapahtuu. Tämä tutkimus on siten sovellettavissa useiden vuoristojen kehitykseen ympäri maailman. Tutkimustulokset auttavat myös kohdentamaan malminetsintää, sillä romahduksessa syntyvät suuret kallioperän rakenteet liittyvät malmimineralisaatioiden syntyyn, kertoo Nikkilä.

kaisa_nikkila
Kaisa Nikkilä. Kuva: Åbo Akademi.

FM Kaisa Nikkilä väittelee 23.9.2017 klo 12 Åbo Akademin  Luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunnassa aiheesta ”Analog models of the lateral spreading of a thick three-layer crust – Implications for the Svecofennian orogen in Finland”. Väitöstilaisuuden paikka: Auditorium 1, Geologicum, Tuomiokirkkotori 1.

Blogikirjoitus perustuu suurelti Nikkilän lehdistötiedotteeseen, väitöskirjaan ja siinä oleviin viitteisiin, sekä keskusteluihin Nikkilän kanssa. Kaisa Nikkilän väitöskirja on luettavissa elektronisesti Åbo Akademin sivuilta.

Lisää Himalajan vuorijonon kehityksestä ja Suomen Geologisen Seuran ekskursiosta Himalajalle voit lukea kirjoittamastani artikkelista Geologi-lehteen 5/2012.

Kivibongausta Uutelassa, Helsingissä

Uutelan Skatanniemi on hyvä paikka kiviretkelle. Skatanniemen kärjestä löytyy mielenkiintoisia kalliopaljastumia ja niemen itäpuolen rannalta löytyy useita erilaisia kivilajilohkareita.

kärki
Lähes 1,9 miljardin vuoden takaiseen tulivuoritoimintaan liittyy Skatanniemen tummanharmaa kivi.

Skatanniemen kärki koostuu pääosin tummasta kivestä, jota halkoo vaaleanpunaiset raidat. Tumma kivi on syntynyt alunperin noin 1,9 miljardia vuotta sitten saarikaarityypin tulivuoritoimintaan liittyen. Kallioperäkartan mukaan kivi on luokiteltu vulkaniitiksi, mutta itse kivessä ei kuitenkaan ole näkyvissä selkeästi vulkaniiteille ominaisia piirteitä. Tämä niemenkärkeä muodostava tumma kivi ei välttämättä ole päässyt purkautumaan aivan maanpinnalle asti, vaan kiteytynyt niin kutsuksi puolipinnalliseksi kiveksi maankuoren sisään. Joka tapauksessa ylläolevan tumman kiven syntytarina liittyy muinaiseen tulivuoritoimintaan.

Tulivuoritoimintaan liittyvän kiven synnyn jälkeen siihen on tunkeutunut graniittisia juonia, jotka ovat paikoitellen katkeilleet linssimäisiksi osueiksi kallioperän puristuksessa. Juonet liittyvät todennäköisesti Svekofenniseen poimuvuoriston syntyyn noin 1,9-1,8 miljardia vuotta sitten. Tällöin vulkaaniset saarikaaret törmäilivät toisiinsa ja vanhempaan mantereeseen, muodostaen hiljalleen nykyistä Himalajaa muistuttavan poimuvuoriston. Maankuoren paksuuntuessa poimuvuoriston juuriosia muodostavat kivet lämpenivät, uudelleen muokkaantuivat ja alkoivat osittain sulaa.

 

Kaksi graniittia, kaksi eri syntytarinaa

kiviserkut

Skatanniemen itäpuolen rannoilta voi löytää myös kiviserkukset vierekkäin, Ikäeroa näillä tyypeillä on noin 200 miljoonaa vuotta. Graniiteista nuorempi, vasemmalla oleva isompi rapakivigraniittilohkare on kiteytynyt muinaisen supertulivuoren uumenissa noin 1,6 miljardia vuotta sitten, paljastunut vuoren uumenista eroosion myötä ja kuljetettu nykyiselle paikalle jääkauden toimesta. Oikealla puolella oleva graniittinen kivi on syntynyt aiemmin mainitun Svekofennisen vuorijononmuodostuksen aikana.

Rapakivigraniitin wiborgiittimuoto on helposti tunnistettavissa ja erotettavissa muista graniiteista sille ominaisten maasälpäovoidien perusteella. Rapakivigraniitti on seikkaillut blogissa useasti: Sipoosta löytyy erikoisesti rapautunut rapakivilohkare, Roihuvuoresta iso siirtolohkare ja kannattaa myös lukea siitä millaista rapakivien tutkimus Brasilian sademetsissä on. Espoosta löytyy varsin valtava rapakivilohkare.

moroutuminen
Rapakivigraniitin rapautumispintaa.
ovoidit_uutela
Rapakivigraniitin wiborgiittimuodolle ominaisia pyöreitä maasälpäovoideja.

 

Muistoja muinaisista tulivuorista

Samaiselta rannalta graniittiserkkujen seurasta löytyy useita mustia lohkareita, joissa on havaittavissa yksittäisiä isompia kiteitä, jotka kimmeltävät auringossa. Tämä kivi on syntynyt kun magmasäiliön kivisulasta kiteytyneet raskaammat kiteet ovat laskeutuneet magmasäiliön pohjalle. Tällaisia kiviä kutsutaan kumulaateiksi. Kivi liittyy todennäköisesti samaan tulivuoritoimintaan kuin aiemmin mainittu Skatanniemen kärjen tumma kallioalue, sekä Vuosaaren vulkaaniset kerrostumat ja tyynylaavat.

kumulaatti
Kumulaatti.

Skatanniemestä löytyy myös tulivuoren purkauksen kerrostamaa materiaalia. Itäpuolen kalliopaljastumassa on selkeästi näkyvissä erilaisia kerroksia. Kallion keskivaiheilla kulkee kidetuffikerros, joka on syntynyt tulivuoren räjähdyspurkauksessa materiaalin kerrostuessa tulivuoren rinteelle. Kun kerrosta seuraa kalliopaljastuman halki huomaa sen taipuvan poimulle, joka viittaa taas tulivuoritoiminnan jälkeiseen vuorijonon rytinään.

kidetuffi-uutela-poimutus
Poimuttunutta tulivuorisyntyistä kiveä, eli vulkaniittia. Keltaisilla katkoviivoilla on rajattu kidetuffikerros. Vaaleat kohdat oikeassa yläkulmassa ovat samankaltaista graniittista sulaa kuin Skatanniemen kärjen kallioissa.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Lähikuva kidetuffikerroksesta. Huomaa kerroksen poimuttuminen.

Oletko vieraillut Uutelan tai Vuosaaren geologisilla kohteilla? Löysitkö näitä kiviä?

Blogissa on jo aikaisemmin seikkailtu Vuosaaren tulivuorten jäljillä, lue kirjoitus täältä. Maisemakuvien perässä kannattaa suunnata Vaellusjutut-blogiin, jossa myös juttuja Vuosaareen liittyen. Blogin Metromatka menneisyyteen –sarja esittelee geologiaan liittyviä pääkaupunkiseudun retkikohteita metrolinjan varrelta ja hieman sen ulkopuolelta. Suosittelen myös käymään Geologia.fi -sivuilla, jossa on julkaistu videon Etelä-Suomen kallioperän kehityksestä (kesto noin puoli tuntia).

Muokattu 11.9.: tarkennettu Svekofennisen orogenian ikää.