Järnefeltin ‘Kolilta’ geologin silmin

Eero Järnefelt, Kolilta, 1927, guassi, Fortumin taidesäätiö. Kuva: Fortumin taidesäätiö, Rauno Träskelin.

Kuvittele aaltopäiden edestakainen liike ja meren kohina. Se, kuinka vesi keinuttaa kvartsijyväsiä ja huljuttelee ne mutkitteleviksi aallonmerkeiksi matalaan rantaveteen. Sisämaahan avautuu puuton, aukea ja hiekkainen maisema.

Olet saapunut Kolille noin 2300 miljoonaa vuotta sitten. Järnefeltin vuonna 1927 maalaaman teoksen huiput olivat silloin vasta vanhemman mantereen rapautumisesta syntynyttä irtonaista hiekkaa.

Elämä uiskenteli mikrobeina meressä ja vuorovesialtaissa, mantereet olivat autioita.  (Meitä virtuaalituristeja lukuun ottamatta.)

Länteen katsottaessa aukesi meri. Olimme lähempänä päiväntasaajaa kuin nykyään.

Yli 2000 miljoonaa vuotta vanhoja aallonmerkkejä kvartsiitissa. Kuva: Ilkka Laitakari, Geologian tutkimuskeskus, 1961. Kuva rajattu alkuperäisestä.

Kolin hiekat kerrostuivat mantereen päälle ja matalaan mereen. Veteen kerrostumisesta kertovat paikoin kivissä säilyneet aallonmerkit ja ristikerrosrakenteet. Kvartsijyväset kiinnittyivät toisiinsa ja hiekkakerrostumat kivettyivät hiekkakiviksi.

Tuhansien miljoonien vuosien takaiset aallot väreilevät kivissä edelleen.

Valtameri aukesi alueelle Kolin hiekkojen kerrostumisen jälkeen. Siitä kallioperässämme on muistona esimerkiksi Kolista nykyään kahden sadan kilometrin päässä oleva Jormuan ofioliitti.

Siellä täällä Kolin kvartsiitissa näkyvä sinertävä kyaniitti kertoo kiven metamorfoituneen kilometrien syvyydessä.

Rauhallinen rantaelämä jäi (geologisesti) kuitenkin melko lyhyeksi, sillä hieman yli 1900 miljoonaa vuotta sitten taivaanrantaan ilmestyi tummia hahmoja.

Vanhaa mannerta ja sen hiekkakerrostumia lähestyivät tulivuorisaaret. Ne kolaroivat toisiinsa ja vanhempaan mantereeseen.

Alueelle kohosi vuoristo.

Rytäkässä osa kivistä työntyi syvemmälle maankuoreen. Vuoriston juuriosissa hiekkakivestä paistui korkeammassa lämpötilassa ja paineessa kvartsiittia. Se on kivilajina kova ja kulutusta kestävä.

Hiekkakivet uudelleen kiteytyivät lähes kymmenen kilometrin syvyydellä. Siitä kertoo vaaleissa kallioissa siellä täällä sinertävinä kohtina näkyvä kyaniittimineraali.

Vuoriston rapautuessa kvartsiitit kohosivat juuriosista hiljalleen ylemmäs. Jääkausi antoi vielä viimeisen hionnan yli 10 000 vuotta sitten.

Kumpuileva vaaramaisema oli valmis ottamaan vieraita vastaan.

Harjuselänteen muodostama saarten ketju Pielisellä lähellä Kolia on muodostunut viimeisen jääkauden loppuvaiheessa. Kuva: Jari Väätäinen, Geologian tutkimuskeskus, 2004. Kuva rajattu alkuperäisestä.

Kolin itäpuolella lainehtiva Pielinen on syntynyt jääkauden aikaan jäätikön kuluttaessa kallioperän heikoimpia kohtia. Järvestä pilkistävät harjusaaret ovat syntyneet jääkauden loppuvaiheessa sulamisvesien kuljettamasta sedimenttiaineksesta.

Näkymä Kolin laelta kaakkoon. Kuvan on ottanut Kolin alueella ensimmäisiä geologisia tutkimuksia Benjamin Forsteruksen kanssa tehnyt Wanold Wrydon Wilkman. Kuva: W. W. Wilkman, 1898. GTK, Vanhatkuvat nro 297.

Vieraita Kolilla on riittänyt 1800-luvun lopulta alkaen nykypäiviin asti.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa Kolin huipulle kiipesivät useat taiteilijat Järnefeltin lisäksi. Samaan aikaan alueelle suuntasivat eri alojen tutkijat. Ensimmäiset geologit Benjamin Frosterus ja Wanold Wrydon Wilkman viettivät aikaa Kolilla vuosina 1895–1901.

Kolin perintö -kirjassa kerrotaan pioneerigeologien tehneen erinomaista työtä geologisten yksiköiden kuvaamisessa ja tulevien tutkimusten pohjustamisessa. Järnefelt vieraili Kolilla ensimmäisen kerran kesällä 1892 ja sen jälkeen useampina vuosina.

Mahtoikohan taiteilija koskaan tavata hevosilla liikkunutta geologiparivaljakkoa?

Hevosajoneuvoa kuljetetaan Pielisjärvellä soutuveneellä. Kuva: Benjamin Frosterus, 1915. GTK, Vanhatkuvat nro 4009. Kuva rajattu alkuperäisestä.

Geologian tutkimuskeskuksen vanhojen kuvien arkistosta löytyy mainio valokuva, jonka Frosterus on ottanut Pielisjärvellä vuonna 1915. Kuvassa ei taida olla geologien hevosajoneuvo, sillä Kolin tutkimukset saatiin raportointia myöten valmiiksi kaksi vuotta aikaisemmin vuonna 1913.

Muinaisten mannerten hitsautuminen miljoonien vuosien halaukseen loi paitsi ikkunan kallioperämme geologiseen menneisyyteen, mutta myös useita taiteilijoitamme innoittaneen kansallismaiseman.

Toivottavasti tämä teksti antoi Järnefeltin Koli-maalausten ihailuun uutta näkökulmaa! Luen mielelläni kommentin siitä, mitä ajatuksia teksti tai Kolilta-teos sinussa herättää.

 

Kotimaan kasvot -näyttely on esillä Hämeenlinnan taidemuseossa 16.2.2020 asti. Esillä on Järnefeltin maalauksen lisäksi muita upeita maisemia erämaista kulttuurinäkymiin. Kotimaan kasvot -näyttelyssä oleva teos (otsikkokuva) on upea, eikä valokuva voi välittää värimaailman herkkyyttä yhtä vahvasti kuin sen näkeminen omin silmin. Suosittelen siis näyttelyvisiittiä lämpimästi!

Kiitos Hämeenlinnan taidemuseolle mahdollisuudesta käyttää valokuvaa Eero Järnefeltin Kolilta-maalauksesta.  

Mikäli pidit tästä tekstistä, suosittelen lukemaan myös aiemmin julkaistun tekstin ‘Kupka geologin silmin‘.

 

Lisätietoa:

Geologian tutkimuskeskuksen kuvien käyttöehdot (pdf).

Juntunen, S., Keinonen, T., & Geologian tutkimuskeskus. Kolin synty -korttisarja.

Kohonen, J.  ja Rainio, H. 1992. Kolin synty – kansallismaiseman geologinen historia. Geologian tutkimuskeskus.

Kullberg, S. & Lovén, L. (toim.). Kolinuuron kierros. Reittiopas. Metsähallitus. (pdf).

Lovén, L. & Rainio, H. (toim.) 2000. Kolin perintö. Kaskisavusta kansallismaisemaan. Metsäntutkimuslaitos ja Geologian tutkimuskeskus. (pdf).

Kupka geologin silmin

Kuva rajattu teoksesta Kupka: Kosminen kevät II (1911-1920)

Avaruuden mystiikkaa ja abstraktiota – tällä hetkellä Ateneumin taidemuseossa Helsingissä esillä oleva tsekkiläisen taiteilijan František Kupkan (1871–1957) näyttely on kaikinpuolin tutustumisen arvoinen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Kupkan teoksia on laajasti esillä Helsingissä. Osasta näyttelyn “modernien värien runoudeksi” kuvatuista teoksista saattaa (ainakin geologin silmin) löytää yhtymäpintoja myös geologiaan. Eikä se ole aivan sattumaa! Taiteilija itse oli erittäin kiinnostunut myös tieteestä ja opiskeli laaja-alaisesti luonnontieteitä¹. Hän kannusti myös oppilaitaan laaja-alaiseen ajatteluun. Näyttelyjulkaisun¹ mukaan: “Kupka halusi välittää tietoa kiinnostuksesta tieteisiin. Hänen näkemyksensä mukaan moderni taiteilija ei voinut edistyä osoittamatta, että hän oli valmis ‘esimerkiksi opiskelemaan polyteknisessä oppilaitoksessa ja lääketieteellisessä tiedekunnassa – siinä on peruskoulutus, jota voi suositella kaikille nykytaiteilijoille.‘” Tässä teksissä on muutama poiminta näyttelystä geologin silmin.

Vismutin väripintoja?

Kupkan teos Väripintoja (Talven muistoja) koostuu värikkäistä, kolmiulotteisen kokonaisuuden muodostavista, toistensa kanssa limittyvistä pylväistä ja kuutiomaisista pinnoista. Teos on maalattu aikana, jolloin Kupka aloitti uran opettajana Pariisissa. Ensimmäisen luennon nimi oli “Taiteilijan sielunelämä ja tieto luonnon elintärkeästä dynamiikasta”¹. Kupkan mukaan taide ei saanut ilmentää luonnonmuotoja ja niiden kunnioittamista naturalismin muodossa, eikä objektiivisen todellisesti (vaan spekulatiivisesti ihaillen). Tästä huolimatta hänen mielestään kaukoputken ja mikroskoopin käyttö olivat välttämättömiä taitoja myös modernille taiteilijalle¹.

Vasemmalla yksityikohta Kupkan teoksesta Väripintoja (Talven muistoja). Oikealla synteettisesti kasvatettu vismutti, kuva: Alchemist-hp (www.pse-mendelejew.de) + Richard Bartz with focus stack. [Wikimedia commons, CC BY-SA 3.0]

Ensimmäinen asia, joka tuli mieleeni Väripintoja-teoksesta oli vismutti-mineraalin (kuvan tapauksessa synteettisesti kasvatetun mineraalin) hapettuneet, sateenkaaren värissä säteilevät pinnat. Vismutti (kemiallinen kaava Bi) on metallinen alkuaine, jota käytetään esimerkiksi kalastuskoukuissa, ripulilääkkeissä ja kynsilakoissa. Kauniiden vismuttikiteiden kasvattaminen kotioloissa pitäisi onnistua helposti. (Vismutin kasvattamista en ole kokeillut, mutta tutustu ihmeessä suolakiteiden kasvattamiseen)

 

Mineraalianimaatiossa kasvaa rikkikiisu ja ruusukvartsi

Kupka: Energiset (1925-1926)

Väripintoja -teoksen jälkeen Kupka maalasi taideteoksen nimeltä “Energiset”. Näyttelystä tai näyttelyjulkaisusta tarkempia tietoja tämän teoksen taustasta ei löytynyt, mutta se on maalattu samana aikakautena Väripintoja-teoksen kanssa, jolloin Kupka toimi nuorten taiteilijoiden opettajana Pariisissa¹.

Geologisen taideanalyysini perusteella teoksen alareunan kellertävät kiteet ovat ilmiselvästi rikkikiisua. Yläosan punertavat alueet muistuttavat kvartsin akaattimuotoa tai ruusukvartsia (lue lisää kvartsin monista muodoista). Kokonaisuudessaan teoksen asettelusta tulee mieleen animaatiovihko, jonka sivuja selaamalla saadaan sivuille piirreetty kuva liikkumaan. Kevyeksi lopputulkinnaksi sopinee mineraalien kasvua havainnollistava, hetkeen pysäytetty animaatio.

Yksityiskohta Kupkan teoksesta: Energiset I

 

Alkuräjähdyksen kaikuja

Kupkan abstrakteissa teoksissa toistuu kahdenlaiset muodot: voimakkaan pyörteiset ja rytmikkäästi toistuvat pystyt asetelmat. Näyttelytekstien mukaan pystymuoto ilmaisee pysähtyneisyyttä, pyörre liikettä. Näyttelyssä olevaa tekstiä lainaten: ”Kupkan kiinnostus orgaanisiin muotoihin ja elämän prosesseihin ulottui mikroskooppisen pienistä havainnoista kosmisiin kokonaisuuksiin ja avaruuteen.”

Kupka: Alkukantainen (1911-1913)

Onko Kupkan maalauksessa Alkukantainen kuvattuna alkuräjähdys, vierekkäin kiteytyneet turmaliinikiteet vai aivan jotain muuta? Muotojen tulkinnan perusteella ainakin kuvan ulkoreunat edustavat pysähtynyttä, staattista tilaa – ehkäpä siis mineraalia. Alla olevan kuvan perusteella voi arvioida teoksen samankaltaisuutta turmaliinikiteiden kanssa.

Turmaliinikiteitä (vihertävänpunaiset), kvartsia ja lepidoliittia. Kuva: Rob Lavinsky, iRocks.com – CC-BY-SA-3.0, Linkki (wikimedia commons).

—

Kupkan näyttely on esillä Helsingissä Ateneumin taidemuseossa 19.5.2019 asti. Viimeisenä viikonloppuna (la–su 18.–19.5.) Ateneumissa on pidennetyt aukioloajat: klo 10–19.

Tämä blogiteksti (tulkintoja lukuunottamatta) pohjautuu näyttelyn yhteydessä olevaan tietoon sekä näyttelystä tehtyyn kirjaan: ¹Pennonen, Selkokari ja Wahlsten (toim.), 2018, František Kupka (julkaisija Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo, Helsinki; Ateneumin julkaisut 112; 147 s.). Valokuvat Kupkan taideteoksista on kirjoittajan ottamia.

Oletko käynyt Kupkan taidenäyttelyssä? Mitä ajatuksia sinulla heräsi taideteoksista? Luen mielelläni kommentteja myös siitä, mitä mieltä tämän blogitekstin tulkinnat herättivät.

Kupka: Vuori (1922-1923)