Ella Geologica Tammelander – tyttö, joka sai nimensä geologian mukaan

Ella Tammelander. Kuva: Axel Tammelander, n. 1909. Kuva: Siiri-tietopalvelu, Tampereen museot. CC BY ND 4.0.

Mustavalkoisessa kuvassa noin 12-vuotias, vaaleaan mekkoon pukeutunut tyttö istuu sivuttain kameraan. Hän nojaa kyynärpäillään tuolin käsinojaan ja katsoo suoraan kohti kuvaajaa. Käsissään hänellä on kirja tai lehtiö. Kuva ei ole asetelmaltaan täysin ainutlaatuinen, sillä samankaltaisia kuvia on muutamia. Tytön asento – ja katse kameraan – pysyy samana, mutta kuvien rajaus ja muut kuvassa esiintyvät henkilöt vaihtuvat.

Kuvan tyttö on Ella Tammelander, ja valokuvan on ottanut hänen isänsä Johan Axel Tammelander (1865–1926). Kuva on todennäköisesti otettu vuonna 1909. Tuolloin Axel toimi Tampereen rahatoimikamarin puheenjohtajana. Valokuvaus oli Axelin harrastus ja hänen ottamiaan valokuvia on julkaistu esimerkiksi Kartanon mailla -verkkonäyttelyssä. Ellan äiti oli Florence Armias Campbell von Schoultz.

Ella syntyi elokuun 19. päivänä vuonna 1897¹. Löytämissäni valokuvissa hän olisi siis ollut noin neljätoistavuotias. Aiemmin samana vuonna Ellan kanssa syntyivät myös Paavo Nurmi ja Amelia Earhart. Vuoden 1897 keväällä oli alkanut myös Klondiken kultaryntäys (lue siitä aiemmin julkaistu teksti tästä linkistä).

Ellan lisäksi Axel ja Florence saivat kuusi lasta: viisi tyttöä ja yhden pojan. Ella oli lapsikatraan esikoinen.¹

Mutta miksi kirjoitan Ellasta geologiaa käsittelevään blogiini?

Kansainvälisen geologikongressin ekskursio Suomeen 

Geologia on ollut ja on edelleen kansainvälinen tieteenala. Ensimmäinen kansainvälinen geologinen kongressi pidettiin vuonna 1878 Ranskassa. Tähän kokoukseen otti osaa yli 300 henkilöä yhteensä 23 eri maasta. Tämän jälkeen kokoustettiin muutaman vuoden välein, ja vuonna 1897 kokous järjestettiin Venäjällä.²

Tieteellisiin geologisiin kokouksiin liittyen järjestetään usein lyhyitä kenttämatkoja. Geologiset retket kuuluivat kokousten oheistoimintaan jo 1800-luvun lopulla. Vuonna 1897 pidetyn kokouksen yhteydessä järjestettiin retki muun muassa Suomeen. Peräti 118 henkilöä osallistui tälle retkelle!³ Vuonna 1986 kirjoitetussa Geologian tutkimuskeskuksen historiikissa arvellaan, että tämä ekskursio on ollut suurin Suomessa järjestetty geologinen retki.⁴

Kongressiin liittyen Suomessa kokoonnuttiin myös lyhyesti isommalla joukolla, sillä Uusi Suometar kirjoitti 3.9.1897 noin neljäsadan kongressivieraan saapuneen Imatralle. Tuolloin ohjelmassa oli muun muassa päivällinen ja puheita. Imatran koskeen ja hiidenkirnuihin tutustumista jouduttiin rankkasateen vuoksi lykkäämään tapahtuvaksi vasta päivällisen jälkeen. Syömisen aikana sää ehtikin onneksi muuttua niin, että vieraat pääsivät ihailemaan paikallista geologiaa ennen Pietariin suuntautuvaa paluumatkaa. (Uusi Suometar, 3.9.1897.)

Yli sadan osanottajan geologinen retkeily Suomessa herätti laajaa kiinnostusta. Kuvassa yleisöä on kokoontunut seuraamaan geologien lähtöä Tampereella 23.8.1897. Kuvan ottaja: Axel Tammelander. Kuva: Siiri-tietopalvelu, Tampereen museot. CC BY ND 4.0.

Elokuun lopussa tehty pidempi ekskursio keskittyi Tampereen seudun geologisten kohteiden ihmettelyyn, mutta osanottajat kokoontuivat aluksi Helsinkiin. Ekskursiolla käytiin myös Lahden lähellä Tiirismaalla ja Suursaaressa.⁴

Kyllikki Helenius kirjoittaa Geologi-lehdessä aiheesta näin: ”Osanottajat kokoontuivat päivää ennen retken alkua, 21. elokuuta, Helsinkiin. Kaivohuoneen juhlapäivällisillä senaattori Leo Mechelin toivotti vieraat tervetulleiksi Suomeen. Puhe oli ranskankielinen. Geologisen komission tiloissa ja myös yliopistolla oli vieraiden kunniaksi järjestetty kivinäyttelyt”³.

Seuraavana aamuna koko porukka hyppäsi Tampereelle menevään junaan.

Kansainvälisten geologien vierailu Suomessa oli iso asia. Geologi-lehden artikkelissaan Helenius kirjoittaa, että vieraita varten junaan oli sisustettu viisi uutta vaunua ja tuhansia kaupunkilaisia saapui tervehtimään tulijoita Tampereen asemalle.

Matkan aikana ryhmä liikkui Tampereen seudulla junalla, höyrylaivoilla ja hevoskyydeillä.^3,4

Oppaana toimi Heleniuksen mukaan pääasiassa geologi Jakob Johannes Sederholm (1863–1934), joka esitteli vierailijoille muun muassa Aitolahden kallioiden eloperäisiä muodostumia. Ne tunnetaan myös Corycium enigmaticum -nimellä (”arvoituksellinen pieni pussi”). 

Kivinäyte, jossa näkyy Corycium enigmatium -muodostumia. Muodostumista voit lukea lisää esimerkiksi Geologian tutkimuskeskuksen Spinelli-palvelusta. Kuva © Jari Väätäinen, Geologian tutkimuskeskus. Jaettu Geologian tutkimuskeskuksen käyttöehtojen mukaisesti (kuvaa rajattu alkuperäisestä).

Geologisen tutkimuskeskuksen historiikin mukaan retken suuntautuminen juuri Tampereen alueelle oli luontevaa, sillä Sederholm oli julkaissut vuonna 1897 Tampereen kallioperän geologista kehitystä käsittelevän teoksen, jolla oli merkittävä rooli uniformitarianismina tunnetun periaatteen läpimurrossa.⁴ Uniformitarianismilla (tai aktualismilla) tarkoitetaan sitä, että nykyään maapallolla havaitut geologiset prosessit ovat olleet toiminnassa myös maapallon geologisessa historiassa.

Alun perin tätä teoriaa muotoili 1700-luvulla elänyt James Hutton, jota pidetään modernin geologian isänä.

Juhlapäivällinen Teiskolan kartanossa 

Retken toisena päivänä, ilmeisesti siis 23. elokuuta, geologiseurue vieraili geologisten kohteiden lisäksi Teiskolan kartanossa. Siellä asuneet Axel ja Florence Tammelander tarjosivat ryhmälle juhlapäivällisen.³

Axel Tammelanderin ottamaan mustavalkoiseen valokuvaan on ikuistettu U:n muotoon asetetut ruokapöydät, vaaleat pöytäliinat ja kattoon koristeiksi ripustetut kangassuikaleet ja köynnökset. Tampereen museoiden arkistoista löytyvien kuvien perusteella myös Axel on päässyt geologien kenttämatkalle mukaan, sillä yksi hänen ottamistaan kuvista on otsikoitu ”geologit tutustumassa maastoon”. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy juna ja taka-alalla ryhmä geologeja kallioiden äärellä. Kuvatekstin mukaan kuva on otettu, kun ”ylimääräinen juna vei retkeläiset Porin-radalle Nokian ja Siuron maisemiin.” Kuva on otettu lähellä Kuloveden pysäkkiä, missä geologit pääsivät tutkimaan ”rakennustöissä kolme vuotta aikaisemmin paljastunutta kallioperää”.

Toisessa kuvassa (alla) geologit ovat kokoontuneet kallion äärelle, mahdollisesti kuuntelemaan kallion päälle kavunneiden henkilöiden selostusta. Tarkempaa tietoa kuvan henkilöistä ei ole saatavilla, mutta toinen heistä voi olla Sederholm, sillä Uusi Aura kirjoittaa 26.8.1897 seuraavasti: ”Juna pysähtyi Siurossa, Suoniemellä ja Kulowedellä, joissa paikoin tohtori Sederholm nousi jollekin kiwelle selittämään paikan merkillisyyttä geoloogisessa suhteessa.”

Juhlapäivällisen tarjoamisen lisäksi Teiskolan kartanon isäntä ja Ellan isä Axel Tammelander osallistui kuvien perusteella geologien maastoretkille. Kuvan ottaja: Axel Tammelander. Kuva: Siiri-tietopalvelu, Tampereen museot. CC BY ND 4.0.

Sanomalehdet seurasivat geologien retkeä tarkasti. Uudesta Suomettaresta löytyy syyskuun alussa jopa kolme runoa, jotka professori A. Baltzer Bernistä on matkan aikana kirjoittanut ja lausunut. Geologista retkeä käsittelevät runot on julkaistu lehdessä sekä saksaksi että suomeksi. Runosta ”Päivä Näsijärwellä” löytyy esimerkiksi seuraava kohta: ”Nyt jo kannelta nähdään pyöreitä alkuwuori-leiwoksia; raskaat wasarat heiluwat, anastaakseen niistä kourallisen. Sittemmin isketään ujostelematta liuskakiweenkin.” (Uusi Suometar, 3.9.1897). 

Mutta nyt pääsemmekin takaisin Ellaan. Geologien vierailu Tammelanderien luona oli niin merkittävä, että Axelin ja Florencen vastasyntynyt tytär sai myöhemmin nimekseen Ella Geologica.^3,4

Mahtoikohan kukaan geologeista päästä pitämään sylissään neljä päivää aiemmin syntynyttä vauvaa?

Oliko Ellan toinen nimi enne? 

Varttuessaan Ellasta tuli kirjailija. Verkkoarkistoista löydän lisäksi vuonna 1920 julkaistun ”Smällkaramellen”, joka oli Ellan päätoimittama lehti. Lehti oli suunnattu lapsille. Kirjoittamisen lisäksi Ella pakinoi. Esimerkiksi Hyvinkään Sanomien Radio-ohjelmat-palstan mukaan vuonna 1937 Ellaa olisi voinut kuunnella puhumassa lastenkirjoista.

Kesällä 1922 Ella avioitui Hugo Edvard Pippingin kanssa.⁵ Hugon sukunimi saattaa geologeille kuulostaa tutulta.

Ella ja Hugo saivat vuonna 1931 lapsen, jolle he antoivat nimeksi Fredrik Axel Hugo. Fredrik Pippingistä tuli sittemmin geologi. Uransa aikana Fredrik teki kallioperäkartoituksia esimerkiksi Viitasaaren, Perhon, Evijärven ja Kuujärven alueella. Fredrik on tutkinut myös Lappajärven törmäyskraatteria.⁶ Helmikuussa 1994 pidetyssä impakti- ja astrogeologian seminaarissa hän piti esitelmän otsikolla ”Impaktitutkimus: Nykyiset tiedot ja tulevaisuuden haasteet”.⁷ Fredrik Pipping on ollut myös aktiivinen Suomen Geologisen Seuran ja Suomen mineralogisen seuran toiminnassa.

Kun viestittelen aiheesta geologi Kari Kinnusen kanssa, minulle selviää, että hän on aikanaan tehnyt Fredrikin kanssa yhdessä kenttätöitä. Kari kertoi, että Fredrik oli oppinut englantilaisilta geologeilta taidon kivinäytteiden muotoilemiseksi, jonka hän opetti myös Karille. ”Kivi piti geologivasaran talttapäällä lastuttaa British museumin standardikokoon niin että meni siististi avonaiseen pahvilaatikkoon”, Kari kirjoittaa.

Tekstin pohjana on käytetty tekstiin upotettujen linkkien ja mainittujen lehtiartikkeleiden lisäksi pääosin seuraavia lähteitä:

¹ Tammelinsläkter. https://familjenbostrom.se/genealogi/finland/tammelinfin.htm [luettu 10.2.2023]

²  N. A. The International Geological Congress (A Brief History). https://www.iugs.org/_files/ugd/f1fc07_22c46dc8161a4675879a65392edbad8b.pdf?index=true [luettu 10.2.2023]

³ Helenius, K. 1998. Botnialainen vuoristo houkutti maailman geologit Tampereelle elokuussa 1897. Geologi 4–5, 56–59.

⁴ Virkkala, K. 1986. Geologian tutkimuskeskuksen 100-vuotishistoriikki. Geologian tutkimuskeskus. https://tupa.gtk.fi/julkaisu/erikoisjulkaisu/ej_004.pdf

⁵ Esimerkiksi Maaseudun sanomista vuodelta 1922 löytyy Kirkollisia ilmoituksia -palstalta tietoa siitä, että Ella ja Hugo kuulutettiin tuona kesänä. Tieto avioitumisvuodesta löytyy myös vuoden 1934 Aikalaiskirjasta (http://runeberg.org/aikalais/1934/0515.html).

⁶ Laitakari, I. 1981. Fredrik Pipping 50 år. Geologi 1, 8.

⁷ Geologian tutkimuskeskuksen Hakku-palvelusta löydetyt tiedot (https://hakku.gtk.fi/fi/reports), Fredrik Pippingin julkaisemat artikkelit ja Luku 12 Suomen kallioperä – 3000 vuosimiljoonaa -kirjasta (https://www.geologinenseura.fi/sites/geologinenseura.fi/files/ch12.pdf).  

⁸ Kukkonen, I. & Lehtinen, M. 1994. Impakti- ja astrogeologian seminaari. Helsingin yliopisto. Geologian laitos. Ohjelma ja esitelmien abstraktit. https://tupa.gtk.fi/raportti/arkisto/q10_2_94_1.pdf

Saara Ekströmin näyttely Taidehallissa tarkastelee syvää aikaa

Valokuva Saara Ekströmin filmistä Geopsyche (2023). Kuva: Elina Lehtonen.

Syvän ajan, miljoonien ja miljardien vuosien, ajatteleminen saattaa aiheuttaa hengästymistä ja saada pään pyörälle. Kesäkuussa Taidehallissa avautunut Saara Ekströmin näyttely “Läpi aikamyrskyn tyynen silmän” tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä aiheen äärelle kaikessa rauhassa.

Taidehallin aulasta näyttelytilaan portaita ylös kavutessa saa vihiä näyttelyn äänimaailmasta. Geopsyche-teokseen liittyvä rauhallinen, hieman mystinen, musiikki kuuluu kaikkialla näyttelyssä. Musiikin on säveltänyt Aleksandra Słyż.

Portaiden yläpäästä voi näyttelyssä vierailemisen ajaksi poimia mukaansa kiven. Näyttelyteksti kehottaa tunnustelemaan kiven painoa ja muotoa, sitä, kuinka kehon lämpö siirtyy kiveen.

Näyttelyn alussa voi poimia mukaansa kiven, joka palautetaan samaan paikkaan kierroksen lopussa. Kuva: Elina Lehtonen.

Geologia on monipuolisesti teoksissa läsnä. Joissakin töissä se on tarjonnut teoksen raaka-aineet, toisissa se on tarkastelun kohde. Joissakin molempia. Esimerkiksi Kuvanveistosalin toiseen päätyseinän Medusa on maalattu savella. “Ajan halki matkaava uni” koostuu pronssiveistoksista ja belemniittifossiileista. Mythopoesis ja Geospyche -videoilla erilaiset geologiset asiat ovat katseen kohteena.

Taidehallin Kuvanveistosalissa yksi esillä olevista teoksista on pronssiveistoksista ja belemniiteistä koostuva Ajan halki matkaava uni (2023). Kuva: Elina Lehtonen.

Taidehallin Keskisalista löytyy useasta valokuvasta koostuva Imitaatio (evoluutio) -teos. Näyttelytekstin mukaan “Pienissä veistoksellisissa asetelmissa luontoa jäljittelevät synteettiset esineet ja orgaaniset ainekset punoutuvat yhteen. Näin syntyneet oliot voisivat olla luonnoksia tulevista evoluutioprosesseista, joissa keinotekoinen materia keimailee kasvun ja elämän kanssa.” Teoksesta ja sen kuvauksesta tulee mieleeni eri puolilta maapalloa löytyneet muodostumat, joissa muovi on yhdistynyt geologisten materiaalien kanssa.

Osa Ekströmin teoksesta Imitaatio (evoluutio). Kuva: Elina Lehtonen.

Päädyn kuitenkin nappaamaan valokuvan asetelmista, joissa nippu hiuksia yhdistyy muoviselta puunrungolta näyttävän asian kanssa. Ne tuovat nimittäin mieleeni “Pelen hiukset”: vulkaanisen lasin muodostamat ohuet säikeet. Säikeet ovat saaneet nimensä havaijilaisen tulen jumalattaren Pelen mukaan.

Vulkaanisen lasin muodostamia säikeitä Havaijilla. Kuva ja lisätietoa: National Park Service, public domain.

Ekströmin näyttely tarjoaa aineksia myös tätä tekstiä laajempaan ja yksityiskohtaisempaan pohdiskeluun – jos näin haluaa. Näyttelyä suosittelen kyllä kaikille!

Koska näyttely käsittelee syvää aikaa, kehotan kokemaan näyttelyn teosten äärelle pysähtyen. Ja koska maapallon geologinen arkisto syvästä ajasta on epätäydellinen ja muuttuva, annan loppuun muutaman kysymyksen, jota voi halutessaan näyttelyssä pohtia: mitä teosten välisessä tyhjässä tilassa on saattanut joskus olla? Miten teokset voisivat muuttua ajan ja geologisten prosessien myötä: mikä kuluu pois, mikä on pysyvämpää?

Jos olet vieraillut näyttelyssä, olisi hauska kuulla, millaisia ajatuksia se sinussa herätti!

Saara Ekströmin näyttely “Läpi aikamyrskyn tyynen silmän” on avoinna Helsingin Taidehallissa 10.6.2023–27.8.2023. Tarkat tiedot ja aukioloajat kannattaa tarkistaa Taidehallin verkkosivuilta. 

Päivitetty 12.6.2023, klo 16:46: Korjattu yhdessä kuvatekstissä taiteilijan sukunimi oikein.

“Ensimmäisiä” havaintoja muovisista kivistä – kuinka trooppiselta saarelta löydetyt muodostumat liittyvät tiedeviestintään

Viime viikolla uutisoitiin eräästä uudesta tutkimuksesta useassa eri mediassa. Suomessa aihe huomioitiin ainakin Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa. Uutiset käsittelivät brasialaisten tutkijoiden Trindaden saarelta löytäneitä muodostumia, joissa rannalle ajautunut muoviroska on sulanut ja tarttunut kiviin kiinni. Reutersin mukaan tutkijaryhmässä mukana ollut geologi Fernanda Avelar Santos on todennut muovin löytymisen olevan samaan aikaan “uutta ja pelottavaa, koska saastuminen on saavuttanut geologian”. Tätä lausahdusta on siteerattu mediassa laajalti, myös suomenkielisessä uutisoinnissa. 

Ihmisen vaikutus geologisiin prosesseihin ei kuitenkaan ole uusi asia. Myöskään muovin ja kiviaineksen sekoitukset, “plastiglomeraatit”, joita Santosin tutkimusryhmä kuvaa Trindaden saarelta, ei maapallon mittakaavassa ole uusi löytö. Sekä englannin- että suomenkielisten uutisartikkeleiden perusteella on vaikea päästä käsiksi siihen, mitä Fernanda Avelar Santos on todella tarkoittanut sitaattien sisään laitetuilla sanoillaan: viittaako hän globaaliin tilanteeseen vai paikallisesti Trindaden saareen? Artikkeleista jää myös epäselväksi se, pohjautuvatko ne tutkijoiden yliopiston tiedotteeseen vai tutkijoiden haastatteluun (vai molempiin). 

Tässä blogitekstissä yritän taustoittaa aihetta hieman tarkemmin – sekä tutkimuksen että viestinnän näkökulmasta. 

Mitä plastiglomeraatit ovat

Plastiglomeraatti, englanniksi plastiglomerate, on termi, jota on tiettävästi käytetty tutkimuskirjallisuudessa ensimmäistä kertaa vuonna 2014. Tuolloin geologi Patricia Corcoran ja muut julkaisivat artikkelin, jossa he raportoivat löytäneensä muovin ja luontaisen sedimenttiaineksen muodostavia kappaleita Havaijilta. (Tähän “ensimmäisyyteen” palaan vielä blogitekstin lopussa.)

Artikkelissa plastiglomeraatti määritellään olevan kovettunutta monikomposiittimateriaalia, joka on syntynyt toisiinsa sekoittuneen tai yhteenliittyneen kiviaineksen ja sulan muovin kovettuessa. Artikkelissa Havaijilta löydetty plastiglomeraatti jaettiin kahteen erilaiseen tyyppiin (kuva alla). In situ -plastiglomeraatti tarkoittaa muodostumaa, joka on syntynyt muovin tarttuessa suoraan kiinni kallion pintaan. Klastinen plastiglomeraatti taas tarkoittaa heidän mukaansa materiaalia, joka on syntynyt kun sula muovi on yhdistynyt irtonaiseen kiviainekseen, koralleihin ja puunkappaleisiin.

Geologiassa klastinen voi viitata sedimenttiin, sedimenttikiveen tai rakenteeseen, joka koostuu klasteista, eli alun perin irrallisista mineraali- tai kivilajikappaleista.  

Plastiglomeraatin kaksi tyyppiä Corcoranin ja muiden artikkelin mukaan. Kuvassa A) on in situ -tyypin plastiglomeraatti, eli kalliopaljastuman pintaan kiinni sulanutta muovia. Kuvassa B) on klastista tyyppiä edustavan plastiglomeraatin kappale, joka sisältää alun perin sulana ollutta muovia sekä siihen tarttuneita kiven ja korallin kappaleita. Kuva on julkaisusta Corcoran ym. (2014), CC BY-NC 4.0. Kuva on rajattu alkuperäisestä (esimerkit C ja D on jätetty tästä yhteydestä pois).

Plastiglomeraatin syntymiseen tarvitaan jokin muovia sulattava prosessi. Havaijin saarea koskevan tutkimuksen mukaan muovia on sulattanut todennäköisesti ihmistoiminta, kuten nuotioiden sytyttäminen rannalle. Tutkitulla alueella tulivuorenpurkauksia ei ole esiintynyt vuosikymmeniin. Artikkelin mukaan maailmanlaajuisesti samankaltaisia muodostumia voisi syntyä ihmistoiminnan lisäksi esimerkiksi tulivuorten laavapurkausten tai metsäpalojen vuoksi. Toki näissäkin tapauksissa ihmisen kädenjälki näkyy muovin läsnäolona. 

Plastiglomeraattia muistuttavat muodostumat eivät rajoitu kaukaisille trooppisille saarille. Muovia sisältäviä, kivenkaltaisia muodostumia on löydetty Euroopasta esimerkiksi Giglion saarelta Italiasta, Portugalille kuuluvalta Madeiran saarelta ja Isosta-Britanniasta (mm. Ehlers & Ellrich 2020 ja viitteet siellä, Turner ym. 2019).

Artikkeleissa vaihtelee hieman se, mitä termejä näistä materiaaleista käytetään. Esimerkiksi termiä “plastikuori” (engl. plasticrust) on käytetty kallioiden pintaan muodostuneesta muovikerroksesta, jonka syntyprosessi liittyy mahdollisesti aaltojen iskuihin (mm. Gestoso ym. 2019, Ellrich ym. painossa).

Suomeksi plastiglomeraatti-nimitystä on käytetty toistaiseksi melko vähän. Ensimmäinen löytämäni osuma on kesäkuulta 2014, kun Yle uutisoi Corcoranin ja muiden tutkimukseen liittyen. Kuvataiteilija Kukka Pitkänen on käyttänyt termiä vuonna 2019 ja 2020 valmistuneen teoskokonaisuuden nimenä. Teosten aiheena on muovi. Termiä käyttää myös Karoliina Lummaa käsitellessään antroposeenidokumentteja kirjassa Sotkuiset maailmat – Posthumanistinen kirjallisuudentutkimus (Lummaa, 2020). Lummaa käsittelee muun muassa tuota vuonna 2014 julkaistua Corcoranin ja muiden tutkimusartikkelia.

Voisiko plastiglomeraatille löytyä muovista johdettu käännösvastine, esimerkiksi muoviglomeraatti? Vai toimiiko plastiglomeraatti tarkoituksessaan? Tästä olisi kiinnostava kuulla ajatuksia.

Trindaden saaren muovilöydöt 

Mutta takaisin aiheeseen, joka toimi koko tämän tekstin innoittajana. 

Trindaden saari on syrjäinen saari, joka sijaitsee yli 1100 kilometrin päässä Brasiliasta. Se on alun perin syntynyt tulivuoritoiminnan seurauksena. Saari on kooltaan melko pieni, lähteestä riippuen noin 8, 10 tai 13 neliökilometriä, mutta tärkeä alue lukuisille kasvi- ja eläinlajeille. Muutamasta kymmenestä hengestä koostuvaa tutkimusasemaa lukuun ottamatta saarella ei asu ihmisiä.   

Trindaden saari. Kuva: Simone Marinho, CC BY-SA 3.0, Wikimedia Commons.

Varhaisin löytämäni Trindaden muovisaastumista käsittelevä tutkimus on vuodelta 2014. Tutkimuksessa tutkittiin saarta ympäröivän meriveden muovisaastumista. Tutkimuksen lopputulos oli se, että Trindaden saaren ympäriltä kerätyistä merivesinäytteistä valtaosa, noin 90 %, sisälsi mikromuovin kappaleita (Ivar do Sul ym., 2014). 

Vuonna 2016 julkaistussa tutkimuksessa muovia löytyi saaren nokitiirojen pesistä (de Souza Petersen ym., 2016). Tässä tutkimuksessa saarten rantahiekkoja ei tutkittu, mutta kaksi vuotta myöhemmin muovia sisältävistä rantasedimenteistä raportoitiin Ryan Andradesin ja muiden tutkimuksessa (Andrades ym., 2018).

Merkittävää viime vuonna julkaistussa, ja nyt uutisotsikoihin nousseessa, Fernanda Avelar Santosin ja muiden tutkimuksesssa on se, että edellä kuvattuja plastiglomeraatteja kuvattiin nyt myös Trindadin saarelta. Itse tutkimuksessa kirjoittajat viittaavat asianmukaisesti aiempiin tutkimuksiin sekä plastiglomeraatteihin että ihmisen vaikutukseen liittyen. (Avelar Santos ym., 2018.)

Toinen keskeinen asia on tutkimusryhmän lähestymistapa aiheeseen. Vapaasti kääntäen tutkimuksessa kirjoitetaan, että “[v]aikka maailmanlaajuisesti on raportoitu uudesta muovijätteen saastumisesta, jolla on kivimäinen ulkonäkö, geologiset analyysit ovat edelleen puutteellisia” (Avelar Santos y., 2018). Tutkijat ovat käyttäneet erilaisia sedimentologian ja stratigrafian menetelmiä edistääkseen tällaisten muodostumien määrittelyä ja tunnistamista.

Artikkelissa käytävän keskustelun mukaan muovi voi tällaisina muodostumina säilyä pitkään geologisessa aineistoissa. Lisäksi se, kuinka muovi käyttäytyy geologisessa aineen kierrossa, esimerkiksi diageneesin aikana, on vielä epäselvää.   

Yksi olennainen asia artikkelissa on myös keskustelu ihmistoiminnan vaikutuksesta geologiaan. Tähän liittyy sekä kysymys siitä, voiko näitä materiaaleja luokitella geneettisesti kiviksi, että antroposeenin käsite. Tällä hetkellä antroposeeni ei ole virallisesti hyväksytty geologinen ajanjakso, vaikka termiä käytetään jo runsaasti monissa eri yhteyksissä. Antroposeenin määrittelystä käydään geologiassa aktiivista keskustelua. Tähän keskusteluun Fernanda Avelar Santos ja hänen kanssakirjoittajansa nostavat tutkimuksensa esimerkkinä siitä, kuinka laajalle levinnyttä muovijätteeseen liittyvä saastuminen on.

Trindadin saaren muovin tarkka alkuperä tai syntyprosessi ei tutkimuksesta täysin selviä. Lämmönlähteistä he sulkevat pois vulkaanisen aktiivisuuden ja auringon säteilyn ja toteavat mahdolliseksi lämmönlähteeksi nuotion. Muovia on voinut päätyä saarelle kaukaakin merivirtojen ja tuulten mukana. Osa löydetyistä kappaleista muistuttaa köysiä. En löydä artikkelista selkeää johtopäätöstä muovin alkuperälle tai sanoja “fishnet” tai “fishing net”, mutta uutisartikkeleissa tutkijat sanovat muovin olevan peräisin pääosin kalaverkoista. Mainittakoon tässä myös se, että artikkelin mukaan tutkimusasemalla syntyvästä jätteestä kierrätettävissä oleva materiaali kuljetetaan mantereelle, kierrättämättömissä jäte poltetaan saarella noin 2,5 kilometrin päässä, josta tutkimuksen muovia sisältämät muodostumat kuvattiin, ja eloperäinen jäte loppusijoitetaan mereen (Avelar Santos ym., 2022). 

Joka tapauksessa tutkimusartikkeli ja siitä julkisuudessa käytävä keskustelu tuntuu olevan hieman epätasapainossa. 

Ihmisen roolin merkityksestä

Tutkimusten perusteella on selvää, että ihminen vaikuttaa häiritsevällä tavalla maapallomme luontaisiin prosesseihin. Toimintamme vaikutukset kohdistuvat myös meidän ihmisten hyvinvointiin, eikä käynnissä olevat ympäristökriisit ole jokin ulkoinen asia, josta voimme ajatuksen tai toiminnan tasolla irtisanoutua. Tässä mielessä asian pitäminen esillä on tärkeää. 

Näin vaalien alla on hyvä myös todeta, että talouden ja yhteiskunnan näkökulmasta olemme riippuvaisia luonnosta ja sen hyvinvoinnista. Tästä aiheesta voit lukea lisää esimerkiksi helmikuussa 2023 julkaistusta Sitran raportista Luonto turvaa taloutemme. Raportista on tosin harmillisesti jäänyt uupumaan geodiversiteetti, joka on osa luonnon monimuotoisuutta. Nostettakoon se siis esiin tässä! 

Blogistani voit lukea geodiversiteetistä enemmän tekstistä Geodiversiteetti on osa luonnon monimuotoisuutta. Toinen hyvä lukuvinkki (vaikka itse sanonkin) on Helena Tukiaisen, Maija Toivasen ja minun kirjoittama artikkeli vuonna 2022 julkaistussa Geologi-lehdessä. Kiinnostava näkökulma aiheeseen löytyy myös Janne Alahuhdan ja muiden kirjoittamasta tekstistä The Lancet -julkaisussa. Artikkeli käsittelee geodiversiteetin yhteyttä ihmisen terveyteen. 

On kiinnostavaa nähdä, kuinka geodiversiteetti huomioidaan tulevaisuuden keskusteluissa ja päätöksenteossa. 

Voiko hyvän asian puolesta käyttää hieman värikynää? 

Trindadin saarta koskeva tutkimus on lyhyessä hetkessä levinnyt moneen uutiskanavaan. Vaikka tässä uutisoinnissa ei ole suoranaisesti kyse klikkiotsikoinnista, saa se mielestäni liian revitteleviä sävyjä. Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien uutiset pohjaavat englanninkielisiin artikkeleihin, muttei niistäkään selviä tämän “värikynäilyn” alkuperä: toimittajat vai tutkijat? 

Muovisaastuminen on aiheena tärkeä, ja äkkiseltään voisi ajatella, että tiedon leviäminen laajalle tällaisen viestinnän kautta on hyvä asia. Miksi siis koin tarpeelliseksi kirjoittaa tämän tekstin?

Tiedän, että kiristyneet resurssit ja kilpailu luovat suorituspaineita niin tutkimuksessa kuin journalismissa. Journalistisesta näkökulmasta yhdestä tutkimuksesta on näppärää kirjoittaa vetävä juttu, mutta kokonaiskuva aiheesta jää siinä tapauksessa helposti laihaksi. Tiina Raevaara on Suomen Kuvalehdessä vuonna 2020 pukenut hyvin sanoiksi tämän ongelmallisuutta: “Yksittäinen tutkimus on kuitenkin vain yksittäinen, ja tieteen käsitys asioista muodostuu vähitellen tutkimustiedon karttuessa ja tarkentuessa. Tiede näyttäytyy julkisuudessa ailahtelevana ja lyhytjänteiseltä, kun otsikoihin päätyvät yksittäiset ja usein keskenään ristiriitaiset tutkimuslöydöt.” Yksittäinen tutkimus voi olla uutisoinnin arvoinen, mutta silloinkin on hyvä huomioida laajempi kokonaisuus. 

Toisinaan syy löytyy tutkijoista. Esa Väliverronen on käsitellyt artikkelissaan brittiläistä tutkimusta, jonka mukaan moni  yliopiston tiedote sisälsi liioittelua ja ylitulkintaa – ja tiedotteesta tämä siirtyi uutisointiin. Verrosen mukaan “[t]avanomainen perustelu liioittelulle ja markkinointihenkiselle tiedottamiselle on se, että näin herätellään median ja toimittajien kiinnostus aiheeseen. Se on myös peruste vaatia tutkimukselle lisää rahoitusta. Ajatellaan että pelkät faktat eivät myy, joten niitä täytyy tuunata houkuttelevammiksi.” Verrosen artikkelissa käsitelty tutkimus koski yhdessä julkaisusarjassa julkaistuja biolääketieteellisiä tutkimuksia, mutta samankaltaista liioittelua olen havainnut toisinaan myös geotieteellisestä tutkimuksesta kirjoitetuissa tiedotteissa. 

Pitkään tieteen yleistajuistamista tehneenä ymmärrän sen, että kaikkia tutkimuksen yksityiskohtia ei artikkeliin yleensä voi eikä kannata mahduttaa. Tieteen prosesseja ja niiden esiintuomista tiedeviestinnän kautta Vesa Talvitie vertaa Tieteessä tapahtuu -lehdessä julkaistussa artikkelissaan yhtä kiinnostavaksi sisällöksi kuin maalin kuivumisen. Tästä olen eri mieltä. Monet saamani yleisökysymykset geologiasta liittyvät nimenomaan siihen, kuinka jokin asia on saatu selville tai millaisia tutkimusmenetelmiä tiedon tuottamiseen on käytetty. Lisäksi näiden prosessien esiin nostaminen lisää ymmärrystä tutkimuksen tekemisestä. 

Tiina Raevaara kirjoittaa myös, että: “[t]ieteen tuloksista kertominen vaatii nöyryyttä ja tarkkuutta niin tutkijoilta kuin ammattiviestijöiltä. Sudenkuoppia on paljon, eikä täydellisiä ratkaisuja ole olemassakaan.” Ei minullakaan ole esittää tähän täydellisiä ratkaisuja, mutta uskon kuitenkin, että jokainen pystyy vaikuttamaan siihen, millaiseksi tieteestä viestiminen tulevaisuudessa muodostuu. Jos tekstin värittäminen syystä tai toisesta houkuttaa, suosittelen vetämään hetken henkeä.

Ja lopuksi vielä siitä ensimmäisyydestä, joka ei tiedon näkökulmasta ole ristiriidaton asia. Linkkaan tähän Max Liboiron Discord Studies -sivustolla julkaiseman tekstin, jossa hän käsittelee ensimmäisyyttä tieteessä ja sen yhteyttä kolonialismiin. Tekstissä sivutaan myös Corcoranin ja hänen ryhmänsä tutkimusta Havaijin plastiglomeraateista.

Olisi hienoa kuulla, mitä ajatuksia blogiteksti herätti. Jätä siis kommentti tai ota yhteyttä esimerkiksi Twitterissä! Lopuksi haluan esittää kiitoksen myös kaikille niille toimittajille, joiden kanssa olen saanut tehdä yhteistyötä geologiasta viestimisen parissa.

Käytetyt lähteet on merkitty pääosin upotettuina linkkeinä tekstin sekaan. Trindadin saaren löytöjä koskeviin yksittäisiin uutisiin en ole merkinnyt linkkejä, koska en halua lisätä uutisten kävijävirtaa (halutessaan ne löytää kyllä verkkohaulla). Alla olevasta listasta löydät keskeisimmät viittaukset Trindaden saarta koskevasta tutkimuksesta ja Karoliina Lummaan artikkeliin.

Uutisoitu tutkimus: Fernanda Avelar Santos, Giovana Rebelo Diório, Carlos Conforti Ferreira Guedes, Gerson Fernandino, Paulo C.F. Giannini, Rodolfo José Angulo, Maria Cristina de Souza, Maria Aparecida Ferreira César-Oliveira & Angelo Roberto dos Santos Oliveira, 2022. Plastic debris forms: Rock analogues emerging from marine pollution. Marine Pollution Bulletin, 182, 114031. https://doi.org/10.1016/j.marpolbul.2022.114031

Muut:

Andrades, R., Santos, R. G., Joyeux, J.-C., Chelazzi, D., Cincinelli, A. & Giarrizzo, T., 2018. Marine debris in Trindade Island, a remote island of the South Atlantic. Marine Pollution Bulletin, 137, 180–184. https://doi.org/10.1016/j.marpolbul.2018.10.003 

de Souza Petersen, E., Krüger, L., Dezevieski, A., Petry, M. V. & Montone, R. C., 2016. Incidence of plastic debris in Sooty Tern nests: A preliminary study on Trindade Island, a remote are of Brazil. Marine Pollution Bulletin, 105(1), 373–376, https://doi.org/10.1016/j.marpolbul.2016.02.036 

Ivar do Sul, J. A., Costa, F., M. & Fillman, G., 2014. Microplastics in the pelagic environment around oceanic islands of the Western Tropical Atlantic Ocean. Water, Air, & Soil Pollution, 225, 2004, https://doi.org/10.1007/s11270-014-2004-z 

Lummaa, K., 2020. Antroposeenidokumentit ympäristömuutosten ja kulttuuristen muutosten todisteina. Teoksessa: Hyttinen, E. & Lummaa, K. (toim.), Sotkuiset maailmat – Posthumanistinen kirjallisuudentutkimus. Nykykulttuuri, Jyväskylä, Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 129, s. 39-76.

Vetlesen-palkinto – geotieteiden Nobel

Ruotsalaisen Alfred Nobelin (1833–1896) mukaan nimetty Nobel-palkinto jaetaan nykyään viidellä alalla: fysiikassa, kemiassa, lääketieteessä, kirjallisuudessa ja rauhantyössä. Nobel-palkintoja on jaettu vuodesta 1901 alkaen. Näiden alojen lisäksi 1960-luvun lopussa perustettiin taloustieteen palkinto, joka jaetaan yhdessä Nobel-palkintojen kanssa, vaikka sen rahoitus tuleekin toisesta lähteestä.

Geotieteissä yksi korkeimmin arvostetuista palkinnoista on Vetlesen-palkinto. Se on perustettu vuonna 1959 vastaamaan Nobel-palkintoa geotieteissä.

Tällä hetkellä Vetlesen-palkinnon on saanut yksi suomalainen tutkija: Pentti Eskola (1883–1964). Eskola sai palkinnon vuonna 1964 yhdessä ystävänsä ja kollegansa, brittiläisen geologin Arthur Holmesin kanssa.  

Ennen Pentti Eskolaa ja Arthur Holmesia Vetlesen-palkinnon olivat saaneet tutkijat W. Maurice Ewing (1960), Sir Harold Jeffreys (1962) ja Felix Andries Vening Meinesz (1962).  

Nykyään Vetlesen-palkinto koostuu kultaisesta mitalista ja 250 000 Yhdysvaltain dollarista. Vuonna 1964 Eskola ja Holmes jakoivat palkintosumman, 25 000 Yhdysvaltain dollaria, keskenään, mutta ilmeisesti kumpikin heistä sai oman mitalin. Palkinto myönnettiin maaliskuun lopussa¹.

Eskolan palkinnosta kirjoitetiin myös kotimaassa. Huhtikuun 9. päivä 1964 Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin otsikolla ”Geologin ‘Nobel-mies’ professori Eskola kotona”. Artikkelin mukaan Eskolan osuu palkintosummasta oli noin 40 000 markkaa, mutta tarkempaa käyttökohdetta rahalle ei vielä ollut suunniteltu: ”[p]alkintosumman käyttöä ei Eskolan perheessä ehditty suunnitella sen tarkemmin, mutta rannerenkaan professori Eskola sentään vihjaisi ostavansa rouva Eskolalle” (HS 9.4.1964).

Toisin kuin Eskola, Holmes ei pystynyt matkustamaan Yhdysvaltoihin terveyssyistä johtuen. Helsingin Sanomille Eskola kertoo odottaneensa Arthurin vaimon Doris Holmesin (os. Reynolds) tapaamista. Myös Doris oli geologi ja erikoistunut muun muassa graniittien tutkimiseen. Helsingin Sanomille Pentti luonnehtii Dorista ”rakkaimmaksi vihollisekseen”, jonka kanssa hän on ollut Skotlannissa ”retkeilemässä ja riitelemässä”. Kivien syntyprosesseista, oletan. Tapaaminen Yhdysvalloissa jäi kuitenkin väliin.   

Helena ja Pentti Eskola 1960-luvun alussa. Kuva: Finna.fi, Museovirasto, CC BY 4.0.

Palkinnon saamisen aikaan Eskola oli naimisissa Helena Syrjälä-Eskolan kanssa. Kiinnostava yksityiskohta Helsingin Sanomien artikkelissa on se, että vaikka sekä Helena ja Pentin tytär Päivätär pääsivät mukaan matkalle, jolla palkinto myönnettiin, ei heidän sallittu osallistua kuitenkaan palkinnonjakotilaisuuteen. ”Naisilta oli pääsy kielletty näihin tilaisuuksiin, mutta meille järjestettiin korvaukseksi erillinen juhla”, kerrotaan Helenan sanoneen. (HS 9.2.1964.)

Sittemmin tämän asian suhteen on tapahtunut edistystä.

En löytänyt tietoa siitä, koska naisten läsnäolosta juhlallisuuksissa on tullut sallittua, mutta viime vuosina palkinto on myönnetty myös naisille. Ensimmäisenä naisena palkinnon sai ilmakehätieteilijä Susan Solomon, jonka tutkimukset liittyivät Etelämantereen päällä olevaan otsoniaukkoon ja sen syihin. Solomonin palkitseminen tapahtui kuitenkin vasta kymmenen vuotta sitten, eli vuonna 2013. (Solomon jakoi palkinnon Jean Jouzelin kanssa.)

Nykyään palkinto jaetaan keskimäärin joka kolmas vuosi. Vuoden 2023 palkinnonsaajasta on päätetty tammikuun lopussa. Huhtikuussa jaettavan palkinnon saa David Kohlstedt, jonka tutkimukset liittyvät maapallon laattatektoniikkaan. Lisätietoa Kolstedtin tutkimuksesta Vetlesen-palkinnon näkökulmasta löytyy Columbian yliopiston sivuilta.  

—

¹ Palkinnon myöntöpäivässä on hieman epävarmuutta. Helsingin Sanomat mainitsevat myöntöpäiväksi 24. maaliskuuta (Helsingin Sanomat, 30.4.1964), mutta vuonna 1964 julkaistu Physics Today -lehden artikkeli kirjoittaa päivän olleen 25. maaliskuuta (Physics Today, 17(5), s. 65). The New York Times -lehdessä 26.3.1964 julkaistun tekstin mukaan Eskola olisi saapunut Yhdysvaltoihin 25.3.

Lähteet

Teksti perustuu pääosin tekstiin upotettujen linkkien takana olevaan tietoon, Helsingin Sanomien vuonna 1964 julkaistuihin artikkeleihin (päivämäärät tekstissä) ja The New York Timesin artikkeliin ”2 Scientist win Vetlesen Prize”, joka on julkaistu 26.3.1964.

Amos Rexissä voi tehdä retken maanalaiseen maailmaan

---

Yksityiskohta A K Dolvenin teoksesta ”old sunset I–III”. Marmorista sahatun kivilevyn pintaan on lyijykynällä kirjoitettu teksti ”old sunset”, eli ”vanha auringonlasku”.

Kivettyneestä kakasta kuparimalmiin: Amos Rexin uudessa Maanala-ryhmänäyttelyssä vierailija pääsee tutustumaan siihen, mitä kaikkea maan alta voi löytyä, ja miten taiteilijat ovat vuosisatojen ajan kuvanneet maanpinnan alapuolista maailmaa.

Näyttelyn vanhin teos on 1600-luvulta oleva maalaus. Uusimmat työt on tehty tätä näyttelyä varten. Eri tavalla toteutettuja ja eri aikakausilta olevia teoksia on yhteensä yli sata. Kaikkia teoksia on siis mahdoton käsitellä yhdessä blogitekstissä, mutta alla muutamia nostoja näyttelyyn liittyen.

Cecilia Edefalkin teoksessa Kivet (2021) taiteilijan keräämät kivet saavat jokainen oman äänensä, jolla ne kertovat historiastaan.

Yksi teos, jonka haluan nostaa esiin on näyttelyn Geologia-osion alla olevista teoksista on A K Dolvenin ”old sunset I–III”.   

Dolvenin sahaamat marmorilevyt muistuttivat taiteilijan itsensä mielestä maalauksia. Näyttelytekstin mukaan Dolven ”löysi vaaleanpunaisen marmorilohkareen, joka muistutti hänestä auringonlaskua tyynellä merellä”. Maanala-näyttelyn avajaisissa A K Dolven kertoi teoksestaan seuraavasti: ”Kivi on miljoonia vuosia vanha, ja se kohtaa minun käsialani ja kynäni: ”vanha auringonlasku”.” 

Geologisesti marmori on metamorfoitunutta, eli muuntunutta, kalkkikiveä. Dolvenin käyttämä marmori on taiteilijan mukaan pienestä louhoksesta Pohjois-Norjasta.

Tarkempaa paikkaa en tiedä, mutta Lofooteilta löytyy marmoria, jonka lähtökivilajina ollut kalkkikivi kerrostui lähes 2 miljardia vuotta sitten¹. Miljoonia vuosia kerrostumisensa jälkeen kalkkikivi päätyi geologisten prosessien myötä syvemmälle maankuoren sisään korkeampaan lämpötilaan ja paineeseen. Tämä aiheutti kalkkikiven uudelleenkiteytymisen marmoriksi.    

Kuvan etualalla A K Dolvenin marmorilohkare, joka muodostaa 16 Sunsets -nimisen veistoksen. Taka-alalla näkyvät Dolvenin sahaamat marmorilevyt: Blogitekstin otsikkokuvassa ollut yksityiskohta on valokuvattu toisesta taustalla näkyvästä levystä.

Dolven on tehnyt Maanala-näyttelyyn myös veistoksen, joka koostuu marmorilohkareesta, johon on sahattu viisitoista väliä. A K Dolven taustoitti avajaisissa veistosta seuraavasti: ”Minulla oli valtava marmorilohkare. Aloin sahaamaan jättimäisellä teollisella sahalla, koska haluan käyttää näitä paneeleja. […] Yhtäkkiä lopetin, kun näin kauniin auringonlaskun ja sitten montakin kaunista auringonlaskua, joita kukaan ei ole koskaan nähnyt. Näin muodostui veistos 16 Sunsets. Nämä ovat auringonlaskuja, joita kukaan ei koskaan näe.”  

Maanala-näyttelyn seinälle ripustetut marmorilaatat todellakin muistuttavat visuaalisesti hempeän värisiä auringonlaskuja, mutta niissä on myös geologista vertauskuvallisuutta auringonlaskuihin merellä. Teosten osana oleva marmori kun on alun perinkin saostunut muinaiseen mereen.

Myös erilaiset myytit ja tarinat ovat osa Maanala-näyttelyä. Niitä käsitellään kahdessa eri osiossa, joiden nimet ovat ”Mytologiat – Laskeutuminen maanalaiseen” ja ”Alas kaninkoloon – Tarinoiden syvyydessä”.

Maanala-näyttelyn Myytit-osiossa on vastassa Nicola Hicksin Minotaurosta esittävä teos ”Ode to Philip Larkin” (2021). Minotauruksen takana vasemmalla näkyy Jens Ferdinand Willumsenin Kuoleva Tizian (1935) ja oikealla Marianna Uutisen NaturNatur (2018).

Neljäs näyttelyn osio on ”Ihmisen jälki – Tutkimus ja hyödyntäminen”. Yksi tässä osiossa esillä olevista teoksista on Pascale Marthine Tayon Afrikan maiden timantintuotantoa käsittelevä Diamondscape. Teos koostuu muun muassa metallisista timanteista, jotka roikkuvat selkärankaa muistuttavien pyörivien tankojen päässä.

Neljännessä osiossa on myös Inma Herreran teos ”Through Fire” (2022), joka yhdistää kuvanveistoa, videota ja taidegrafiikkaa. Näyttelyn avajaisissa Herrera kertoi käyttävänsä taiteessaan paljon kuparia.

Osa Inma Herreran teoksesta ”Through Fire” (2022).

Through Fire on tehty yhteistyössä Boliden Kevitsan ja Boliden Harjavallan kanssa. Herrera kertoo Maanala-näyttelyn avajaisissa teoksen tekemisestä: ”Olen päässyt syventymään materiaalin alkuperään, kuparimalmiin ja näkemään sen muuntumisprosessin, jossa se sulatetaan ja valetaan muottiin, lopulta muuntuen kuparilevyjen muotoon.”

Maanala-ryhmänäyttelyn avajaiset on katsottavissa Amos Rexin Youtube-kanavalla. Suosittelen katsomaan! Varsinainen ohjelma alkaa museonjohtaja Kai Kartion tervehdyksellä kohdasta 15:34.

Maanala-näyttelyyn kannattaa tehdä visiitti, ja se tarjoaa varmasti uusia näkökulmia geologiaan ja maanalaisiin maailmoihin. Näyttely on avoinna 21.8.2022 asti. Aukioloajat ja muut yksityiskohdat kannattaa tarkistaa Amos Rexin verkkosivuilta.

Pienenä geologisena täsmennyksenä haluan kuitenkin lopuksi todeta, että geologisia luonnonvaroja löytyy maaperän lisäksi myös kallioperästä. Näistä voi käyttää yhteisnimitystä maankamara. Tämä siis viitaten aivan näyttelyn alussa olevaan tekstiin, jossa todetaan, että ”maaperästä [eli siis maankamarasta] löytyvät aarteet, kuten kulta, timantit, himoitut mineraalit ja öljy […]”. 

Hauska yksityiskohta ryhmänäyttelyssä on vanhoista, aiheeseen liittyvistä postikorteista tehdyt kollaasit ympäri näyttelytilaa. Teoksen on tehnyt João Penalva ja sen nimi on ”Dear Bertha, it’s both beautiful and creepy down here, but very clean.” (2022)

Tämä blogiteksti perustuu tekstiin sisällytettyjen linkkien ja alla olevan viitteen lisäksi näyttelykäyntiin sekä itse näyttelyssä ja näyttelyesitteessä oleviin teksteihin.

Lähde:

¹ Baker, A. J. & Fallick, A. E. 1989. Heavy carbon in two-billion-year-old marbles from Lofoten-Vesterálen, Norway: Implications for the Precambrian carbon cycle. Geochimica et Cosmochimica Acta 53, 1111–1115. https://doi.org/10.1016/0016-7037(89)90216-0

Kissankulta kimaltaa – mutta mitä kissankulta oikeastaan on?

Oikeasta kullasta valmistettuja kultaharkkoja; kissankulta ei ole kultaa. Kuvituskuva: Pixabay.

Moni on saattanut kuulla sanan kissankulta (tai katinkulta), mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa?  Kissankullan merkitys on herättänyt keskustelua viimeisen vuoden aikana useammassa eri paikassa, joten ajattelin taustoittaa sanan taustaa myös täällä blogissa. Jos olet kiireinen lukija, löydät tekstin lopusta yhteenvedon, johon on tiivistetty aiheen pääkohdat.

Kirjallisuuskatsaus kissankullasta

Eri keskusteluista tekemieni havaintojen perusteella nykyään osa henkilöistä pitää kissankultaa synonyyminä kiillemineraalien (biotiitti ja/tai muskoviitti), osa rikkikiisun kanssa. Nyt on aika selvittää kumpi on, vai ovatko molemmat, oikea vastaus!

Tapio Horila on tutkinut 1800-luvun geologisia uudissanoja. Hänen tutkimuksensa julkaistiin vuonna 1967. Horilan mukaan “kissankultakivi” tai ”katinkultakivi” on rinnastettu kiilleliuskeeseen (ruots. glimmerskiffer) jo vuonna 1856 Antero Vareliuksen julkaisemassa kirjassa Enon Opetuksia Luonnon asioista, osa 2.  

Horila kirjoittaa, että katinkultaa on 1700–1800-luvuilla käytetty ruotsin tai saksan kansanomaisen ilmaisun käännösvastineena (kattgull, mica). Joissakin lähteissä, joita Horila käy läpi, on kissankulta ja katinkulta rinnastettu toisiinsa synonyymeinä, ja myös glimmer-sana saatetaan suomentaa katinkultana.

Tekemäni pieni kirjallisuus- ja lehdistökatsaus tukee Horilan näkemyksiä. Tässä muutamia otantoja teksteistä, jotka löysin Kansallisarkiston digitaalisesta arkistosta, ja jotka selkeästi liittyvät geologiaan:

Yhtenä vanhimpana esimerkkinä nostan esiin Suomen teollisuuslehdessä vuonna 1889 julkaistun artikkelin Suomen kivenhakkuuteollisuudesta, jossa katinkulta mainitaan: ”Pyterlahden rapakivigraniitti on enimmäkseen ukonkivestä köyhää, kuitenkin löytyy valkoistakin, joka vähän vivahtaa punaiseen. Maasälvän välissä löytyvä katinkulta on tummaa, melkein mustaa; kuitenkin on tästä poikkeuksia niin että voi löytyä hopeanhohtavan valkoistakin katinkultaa.” Artikkeli ei anna katinkulta-termille toista synonyymia, mutta kivilajin perusteella katinkultaa käytetään tässä yhteydessä kiilteestä.

Lisäksi jo vuonna 1880 julkaistussa Suomen maantiede kansalaisille (Ignatius, 1880) kirjassa käydään läpi Suomen geologisia piirteitä: ”[t]oiset, näihin [maasälpiin] sekoitetut rakeet ovat niin-ikään valkeita tai harmaita, mutta niissä ei ole näin sileät pinnat; nämä ovat kvartsia eli ukonkiveä; ja äsken mainittujen välissä on muita, useimmiten paljon hienompia tumman-, melkein mustan-värisiä rakeita, jotka, jos niitä kovasti painaa kynnellä tai veitsen kärjellä, murenevat hienoiksi kilseiksi. Näitä sanotaan kiilloksi, välkkeeksi eli kissankullaksi.”

Liuske, joka sisältää runsaasti biotiittia. Kuva: James St. John/Flickr, CC BY 2.0

Pellervo-lehdessä Urho Åberg on vuonna 1927 kirjoittanut artikkelin Sementtitiilet maatalousrakennuksissa, jossa hän käy läpi tiilten valmistusraaka-aineita. Soran kohdalla hän kirjoittaa näin: ”Liiaksi kiillettä (katinkultaa) sisältävää soraa pidetään myös [likaisen ja ruosteisen soran lisäksi] ala-arvoisena.”

Suomen Kuvalehdestä taas löytyy vuodelta 1929 geologi Aarne Laitakarin kirjoittama teksti Kivet puhuvat, jossa hän kuvittelee johdattelevansa ”jotakin Kuvalehden lukijaperhettä” silloisen teknillisen korkeakoulun kivikokoelmassa. ”Kun kipsikivi on nähty ja selitetty, on näytettävä pikku Liisalle kissankultaa. Sitä on suurina valkoisina levyinä, paljon suurempina ja valkoisempana kuulemma, kuin siinä kivessä, josta pojat kesällä maalla ollessaan sitä kaivoivat. Tällainen valkoinen kiille on hyvää sähkön eristäjää, ja sähkökojeisiin sitä käytetäänkin.”

Liuske, joka sisältää runsaasti muskoviittia (tummat yksittäiset kappaleet ovat amfibolia). Kuva: James St. John/Flickr, CC BY 2.0.

Suomen sotilasaikakauslehdessä (1.7.1933) on Pohjois-Karjalan mineraaleja koskeva kappale, jossa taas kirjoitetaan seuraavasti: ”Samoin on huomattava moskoviitti [muskoviitti] (kissankulta), jolla on suuri käyttö sähkötekniikassa, ja jonka parhaat levyt ovat hopeaakin kalliimpia.”

Tämän katsauksen perusteella kissan-/katinkulta rinnastuu siis yleisesti kiilteeseen tai yksityiskohtaisemmin biotiittiin/muskoviittiin, jotka molemmat ovat siis kiillemineraaleja.

Mutta entäs se rikkikiisu?

Kuten aikaisemmin kirjoitin, saatetaan kissankulta rinnastaa nykyään myös rikkikiisuun, joka on sulfidimineraali.

Rikkikiisukiteitä. Kuva Anders Sandberg/Flickr, CC BY 2.0.

Englanniksi rikkikiisun synonyyminä käytetään toisinaan nimitystä ”fool’s gold”, eli ”hullunkulta” tai ”hölmönkulta”. Esimerkiksi Glossary of Geology (2005) antaa seuraavaan määritelmän: ”A popular term for pyrites resembling gold in color; specif. pyrite and chalcopyrite.” Vapaasti suomentaen hullun kulta käytetään siis ulkonäöltään kultaa muistuttavista kiisuista, etenkin rikkikiisusta (syn. pyriitti) tai kuparikiisusta.

Suorana käännöksenä kissankulta, cat-gold tai cat gold (lisäys: David Rickard käyttää myös cat-silver-termiä), ei englanniksi tuota kovinkaan paljon osumia, eikä sitä löydy esimerkiksi aiemmin mainitusta Glossary of Geology -kirjasta. Mindat-sivusto määrittelee sanan kuitenkin synonyymiksi kiilleryhmän kanssa.

Kissankulta ja hullunkulta lähtökohtaisesti viittaavat kuitenkin eri mineraaleihin, vaikka molempia on käytetty ulkonäöltään kultaa muistuttavasta asiasta. Näin toteaa myös rikkikiisusta tietokirjan kirjoittanut David Rickard. Rickardin mukaan ensimmäinen julkaistu teksti, jossa ‘fool’s gold’ esiintyy saattaa olla vuonna 1829 julkaistu teksti.

Suomenkielisessä Wikipediassa katinkulta annetaan sekä rikkikiisun että biotiitin synonyymeiksi, joskin artikkelisivuilla se mainitaan ainoastaan rikkikiisun kohdalla. Google translate -palvelu taas kääntää fool’s gold -sanan kissankullaksi. Ei ihme, jos kissan-/katinkullan merkitys saattaa hämmentää!

Kuvakaappaus Wikipedian katinkulta-täsmennyssivusta.

En ole löytänyt tarkempia viitteitä siitä, milloin kissan-/katinkulta on alkanut suomen kielessä yleistyä tarkoittamaan myös rikkikiisua. Vuodelta 1931 löysin Pienviljelijäin keskusliiton järjestölehdessä Yhteistyössä julkaistun Kulta-nimisen tarinan, jossa mielestään kultaa löytänyt mies lähtee kaupittelemaan löydöksiään Suomen Pankkiin. Tarinassa käydään seuraava dialogi, jossa pankin edustaja kutsuu rikkikiisua kissankullaksi:

” – Hyvä ystävä. Ei tämä kultaa ole. Moni on ennenkin kaupitellut tätä. Se on kissankultaa. – Kissankultaa! Ei! Tunnenhan minäkin, mikä on kissankultaa! Se on suomuksina ja tämä on rakeina… – No ei nyt kissankultaa, mutta ei paljon arvokkaampaakaan. [–] Oman pitäjän papinpoika oli opiskelemassa Helsingissä. Hänelle uskoi Matti huolensa. Hänkin tunsi Matin kivet rikkikiisuksi.” (Huom! Siitä, onko tarinalla totuuspohjaa, ei ole tietoa.)

Esimerkkinä uudemmista lähteistä, joissa kissankulta määritellään, on vuonna 1982 Geologian tutkimuskeskuksen julkaisema Perustietoa malminetsijälle -opas. Siinä todetaan biotiitin kohdalla seuraavasti: ”Biotiitti muuttuu rapautuessaan keltaiseksi katinkullaksi.” Myöhemmin oppaassa annetaan ymmärtää, että katinkulta ei rinnastu esimerkiksi rikkikiisuun: ”Yleensä malmimineraalit esiintyvät kivissä metallinkiiltoisina täplinä. Auringossa kauniisti kimalteleva kiille- eli katinkulta on helppo oppia erottamaan kiisuista.”

Vuonna 1994 julkaistussa Malminetsijän kivioppaassa ollaan samoilla linjoilla Perustietoa malminetsijälle -oppaan kanssa, joskin katinkulta on vaihtunut kissankultaan: ”Biotiitti muuttuu rapautuessaan kullankiiltoiseksi, jolloin sitä sanotaan kissankullaksi.” Myös Geologia.fi-portaali toteaa kissankullan olevan biotiittia. TNC 86 Geologisk ordlist -kirja (1988) on lähes samaa mieltä edellisten viitteiden kanssa todeten, että kullankiiltävää muskoviittia kutsutaan kissankullaksi.

Joka tapauksessa kissankulta ei ole nykyään virallinen geologinen termi. Suosittelen siksi arvioimaan onko sen käyttö tarpeellista ainakaan ensisijaisena terminä. Myös Horilan mukaan katin-/kissankulta esiintyy 1800-luvun loppupuolella harvemmin oppikirjoissa kuin sanastoissa siksi, että oppikirjojen tekijät ovat pitäneet sitä “rahvaankielenä”, kuten Horila sen muotoilee.

Mikäli haluat käyttää kissankultaa geologisessa tekstissä, on tärkeä määritellä mihin sillä viitataan – ja myös sanan käyttäjänä tiedostaa sanan monitulkintaisuus. Kaunokirjallisuudessa kissankulta voi toimia esimerkiksi metaforana jollekin, joka näyttää muulta kuin mitä se todellisuudessa on.

Yhteenveto

• Kissankulta ja katinkulta ovat toistensa synonyymeja.

• Kirjallisuuden perusteella kissan-/katinkulta on suomen kielessä viitannut alkujaan nimenomaan kiilteeseen joko yleisesti tai yksityiskohtaisemmin biotiittiin tai muskoviittiin, jotka molemmat ovat kiilleryhmän mineraaleja. Kissankulta ei viittaa oikeaan kultaan.

• Englanninkielinen termi ”fool’s gold” viittaa rikki- tai kuparikiisuun.

• Nykyään kissan-/katinkulta saattaa suomen kielessä viitata sekä kiilteeseen (yleisesti tai yksityiskohtaisemmin biotiittiin tai muskoviittiin) että rikkikiisuun.

• Epäselvää on toistaiseksi se, missä vaiheessa kissankulta nimitys on suomen kielessä alkanut rinnastua rikkikiisuun. Vielä 1990-luvulla kirjoitetuissa teksteissä, joissa kissankulta määritellään, sillä tarkoitetaan nimenomaan kiillettä, ei rikkikiisua.

• Kissan-/katinkulta on hyvä esimerkki siitä, kuinka sanojen merkitys muuttuu ja alkuperä hämärtyy ajan saatossa. Geologisten termien ja niiden merkityssisällön muutoksen ymmärtäminen on sekä kiinnostavaa että tärkeää – suosittelen! Tietoa termien kehityksestä löytyy kirjallisuudesta, kun malttaa vain etsiä.

Päivitys 14.1.2022: Julkaisun jälkeen täsmennetty otsikkokuvan kuvatekstiä sekä lisätty yhteenvetoon tieto siitä, että kissankulta ei ole oikeaa kultaa.

Päivitys 15.1.2022: Lisätty blogiin lyhyt teksti viitaten David Rickardin kirjaan.

Päivitys 10.8.2022: Korjattu Ignatiuksen vuosiluku olemaan 1880 (ei 1890), ja tehty tästä syystä pieniä muutoksia myös itse tekstiin.

Päälähteet

Aho, L. (toim.), 1982. Perustietoa malminetsijälle. Geologinen tutkimuslaitos, Opas 9. [https://tupa.gtk.fi/julkaisu/opas/op_009.pdf]

Elenius, E. 1931. Kultaa. Yhteistyö: Pienviljelijäin keskusliiton tiedonantaja. 1.8.1931. Sivut 278–281.

Geologisk ordlista. Glossary of Geology. TNC 86. 1988. Tekniska nomenklaturcentralens publicationer nr 86.

Horila, T. 1967. 1800-luvun geologiset uudissanat Antero Vareliuksen kielessä. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 285.

Ignatius, K. E. F. 1880. Neljäs luku. Silmäys Suomen geologillisiin oloihin. Teoksessa Ignatius, K. E. F., Suomen maantiede kansalaisille, osa  I. Suomen kirjallisuuden seura.

Karhunen, P. (toim.), 1994. Malminetsijän kiviopas. Geologinen tutkimuskeskus, Opas 38. [https://tupa.gtk.fi/julkaisu/opas/op_038.pdf]

Laitakari, A. 1929. Kivet puhuvat. Suomen Kuvalehti, 26.1.1929.

Neuendorf, K.K.E., Mehl, Jr. J.P. ja Jackson, J.A. (toim.) 2005. Glossary of Geology. American Geological Institute, 5.painos.

Rickard, D. 2015. Pyrite. A Natural history of Fool’s gold. Oxford University Press.

Stenbäck, J. (toim.) 1889. Suomen kivenhakkuuteollisuus. Suomen teollisuuslehti, 1.9.1889. Åberg, U. 1927. Sementtitiilet maatalousrakennuksissa. Pellervo, 22.9.1927.

Catherine Raisin – metamorfisten kivien tutkimuksen edelläkävijä

(English summary at the end)

Elokuussa 1910 järjestettiin yhdestoista kansainvälinen geologinen kongressi Tukholmassa. Osanottajia kokouksessa oli noin 900 lähes kaikista Euroopan maista sekä Australiasta, Kiinasta, Japanista ja Yhdysvalloista.¹

Yksi kokouksen osanottajista oli geologi Catherine Raisin, jota pidetään yhtenä tärkeimpänä geologian naispioneerina Isossa-Britanniassa. Suomesta kokoukseen osallistui ainakin geologi Jakob Johannes Sederholm (1863–1934), joka tuohon aikaan työskenteli Geologisen toimikunnan johtajana.  

Catherine sai palkinnon, jota hän ei voinut itse vastaanottaa sukupuolensa vuoksi

Catherine syntyi vuonna 1855 Camdenissa, Lontoossa. Catherinen kerrotaan kiinnostuneen geologiasta jo lapsena². Geologian lisäksi hän opiskeli kasvi- ja eläintiedettä.  

Vuonna 1893 Catherine sai ensimmäisenä naisena Lontoon geologisen seuran myöntämän Lyell Fund -palkinnon, joka myönnetään erinomaisesta panoksesta geotieteiden tutkimuksessa ja tutkimuksen soveltamisessa. 

Catherine ei kuitenkaan voinut noutaa palkintoa itse, sillä tuohon aikaan naiset eivät saaneet edes osallistua Lontoon geologisen seuran kokouksiin. Hänen puolestaan palkinnon vastaanotti geologian professori Thomas George Bonney, jonka kanssa Catherine teki yhdessä tutkimusta. 

Lontoon geologiseen seuraan Catherine pääsi liittymään vasta vuonna 1919, kun seura muutti sääntöjä seuran jäsenten sukupuolta koskien. Catherine oli tuolloin 64-vuotias.  

Catherine matkusti uransa aikana paljon ulkomailla. Ruotsissa järjestetyn geologisen kongressin lisäksi hänen tiedetään osallistuneen esimerkiksi Torontossa pidettyyn Kansainväliseen geologiseen kongressiin vuonna 1913³. 

Catherine matkusti myös Suomessa

Burekin ja Kölbl-Ebergin kirjoittaman artikkelin mukaan Catherine olisi vieraillut Suomessa mahdollisesti 1800-luvun lopussa⁴. (Tarkasti ottaen he kirjoittavat: “Catherine travelled widely to collect their specimens as far afield as Vosges Mountains, the Eifel region, Brenner Pass, and other areas including Finland and Sweden. (Burek 2003b). He acknowledged this in 1899 (Bonney & Raisin 1899).”) Tarkempia tietoja tästä mahdollisesta matkasta en ole valitettavasti toistaiseksi löytänyt. 

Suomessa Catherine vieraili kuitenkin 1900-luvun alussa. Helsingin Sanomista löytämäni uutisen perusteella Tukholman geologisen kokouksen aikana ulkomaisten geologien piirissä oli herännyt kiinnostus matkustaa Suomeen:  

“Wiime wuonna Tukholmassa pidetyssä kansainwälisessä geologien kongressissa ilmaisiwat muutamat geologit aikomuksen tulla tutkimusmatkalle Suomeen. Tämä ajatus heräsi erään kerran keskusteltaessa alkuwuorista ja erittäinkin gneissin synnystä. Kuten yleensä tiedettäneen, esiintyy näitä wuorilajeja erittäin selwästi Suomen etelärannikolla ja ulommissa meren saarissa […]” (Helsingin Sanomat 21.7.1911)

Uutisessa mainitaan usean muun geologin lisäksi “Miss A. Raisin Lontoosta”. Hän on erittäin todennäköisesti juuri Catherine, sillä hänen koko nimensä on Catherine Alice Raisin. Catherine myös työskenteli Bedford Collegessa Lontoossa.  

Elokuun 22. päivä 1911 Aamulehti kirjoittaa ulkomaalaisten geologien tutkimusretken alkaneen Suomessa. “Dosentti nti Raisin Lontoosta” mainitaan myös tämän uutisen yhteydessä. 

Kiinnostavaa on se, että Aamulehden uutisessa mainitaan Helsingistä tutkimusmatkalla olevan mukana oppaana toimineen Sederholmin lisäksi “maisterit Eskola ja Mäkinen”. Uutisen maisteri Mäkinen viitannee geologi Eero Mäkiseen, jonka väitöskirja (Die Granitpegmatite von Tammela in Finnland und ihre Minerale) julkaistaisiin tätä tutkimusmatkaa seuraavana vuonna. Maisteri Eskola taas viitannee Pentti Eskolaan, joka valmistuisi tohtoriksi kaksi vuotta Mäkisen jälkeen, vuonna 1914. 

Metamorfisten kivien tutkijat

Maapallon kivilajit jaetaan kolmeen kivilajiluokkaan: magmakivet, sedimenttikivet ja metamorfiset kivet.

Metamorfisten kivien muodostuminen liittyy kiven ympäristössä tapahtuvan paineen ja/tai lämpötilan muutokseen. Metamorfisia kiviä syntyy esimerkiksi vuoristojen alueilla, joissa maanpinnalle syntyneet kivet voivat vuorijononpoimutuksessa joutua syvemmälle maankuoren sisään.

Metamorfiset kivet ovat voineet alun perin olla magma- tai sedimenttikiviä tai jopa jo aiemmin metamorfoituneita kiviä. Esimerkkejä metamorfisista kivistä ovat Suomenkin kallioperässä yleisiä olevat liuskeet ja gneissit. 

Catherine erikoistui geologiassa kivilajien ja mineraalien tutkimukseen, ja hänestä tuli serpentiniittien, eräiden metamorfisten kivien, asiantuntija.

Catherine keräsi sadoittain serpentiniittinäytteitä joita hän käytti sekä tutkimuksessaan että opetuksessaan. “Hän oli ensiluokkainen petrografi, jolla oli vahva käsitys mineraalien optisista ominaisuuksista – siihen aikaan aivan poikkeuksellista”, kirjoitti Doris L. Reynolds Nature-lehdessä julkaistussa Catherinen muistokirjoituksessa vuonna 1945⁵. 

Valitettavasti Catherinen keräämien kivinäytteiden sijainti ei ole tiedossa. Cynthia Burekin mukaan Catherine kysyi ainakin kolme kertaa Bedford Collegelta, mitä hänen kokoelmilleen tapahtuisi hänen kuolemansa jälkeen, mutta ei saanut tiedusteluihin selkeää vastausta⁶.

Doris Reynolds kirjoittaa myös, että “Hänen [Catherinen] ensimmäinen artikkelinsa, joka koski Etelä-Devonin metamorfisia kiviä, julkaistiin vuonna 1887, ja se edustaa varhaista yritystä tunnistaa ja kartoittaa metamorfisia fasieksia.” Metamorfisella fasieksella viitataan metamorfisten kivien luokitteluun niiden sisältämien mineraalien perusteella eri paine- ja lämpötilaolosuhteissa.

Tästä päästään takaisin Pentti Eskolaan (1883–1964).

Pentti Eskolaa kuvataan useissa lähteissä metamorfisten kivien tutkimuksen uranuurtajaksi. Esimerkiksi Ilmari Haapala kirjoittaa: ”Hänen [Eskolan] 1914 valmistunut väitöskirjansa Orijärven alueen petrologiasta sai jo osakseen suurta kansainvälistä arvostusta, ja seuraavana vuonna hän esitti periaatteet metamorfiselle fasiesopille, mikä muodostaa edelleenkin yleisen metamorfisen petrologian rungon.”⁷

Korsmanin mukaan ”Hänen [Eskolan] mukaansa ei ollut olemassa tieteelliselle pohjalle perustuvaa teoriaa siitä, miten ja miksi metamorfoosi kivissä tapahtuu. […] Eskola alkoi lähestyä metamorfoosissa tapahtuvaa uudelleenkiteytymistä fysikaalisen kemian näkökulmasta.”⁸

Pidän kiinnostavana löytönä sitä, että Pentti ja Catherine osallistuivat samalle tutkimusmatkalle vuonna 1911: Pentti geologisen tutkijanuransa alkuvaiheessa olevana ja Catherine jo monta vuosikymmentä metamorfisia kiviä tutkineena geologina. 

Pentin tutkimuksiin liittyy tarina, jonka mukaan Pentti olisi piirtänyt ensimmäiset metamorfiset faasidiagramminsa yöllä palatessaan Eero Mäkisen väitöskaronkasta vuonna 1912⁹. Eskolasta elämäkerran kirjoittanut Kalevi Korsman tosin ehdottaa ideoiden muhineen pidempään: “Ei niin vaativa idea voinut yhdessä yössä syntyä.”¹⁰

Ehkä Mäkisen väitöstilaisuudessa tai -karonkassa tapahtui jotakin, joka sai Pentin ajatukset loksahtelemaan paikalleen metamorfisen faasiteoriansa suhteen. En voi olla kuitenkaan miettimättä, olisiko myös Catherinella voinut ollut jonkinlainen rooli näiden ajatusten syntymisen taustalla. 

Tiede ja tutkimus eivät tapahdu tyhjiössä. Erilaisilla satunnaisilla kohtaamisilla esimerkiksi geologisilla retkillä voi olla merkittäviä vaikutuksia siihen, millaisia askeleita tutkimus ottaa ja mihin suuntaan. Tämän olen saanut konkreettisesti itsekin kokea.

Sallin itseni siis varovaisesti pohtia, olisiko Pentti ja Catherine voineet vuoden 1911 elokuussa keskustella näkemyksistään ja ideoistaan metamorfisten kivien tutkimukseen liittyen. Ja jos tällaisia keskusteluja käytiin, olisivatko ne voineet herättää uusia ajatuksia ja istuttaa tulevien läpimurtojen siemeniä multaan.  

Monien ensimmäisten nainen

Catherine oli edelläkävijä monella tavalla. Hän oli ensimmäinen nainen, joka osallistui Lontoon University Collegen geologian kursseille ja kasvitieteestä hän suoritti erikoissertifikaatin vuotta aiemmin, ennen kuin tutkintojen suorittaminen tuli naisille mahdolliseksi¹¹.

Catherine teki uransa naisille tarkoitetussa Bedford Collegessa Lontoossa. Hän oli ensimmäinen nainen Isossa-Britanniassa, joka työskenteli geologian laitoksen johtajana (vuosina 1890–1920). Tämän lisäksi hän työskenteli osittain samaan aikaan kasvitieteen laitoksen johtajana (1891–1908) ja vararehtorina (1898–1901).  

Kokoelmiensa säilymisen lisäksi Catherine esitti kirjeidensä perusteella myös muita kysymyksiä, jotka kuulostavat tutuilta myös nykyajassa: “miksi geologiaa ei opeteta enemmän koulussa”, “milloin minulla on aikaa tehdä tutkimusta”, “miksi työsopimuksiani jatketaan eteenpäin vain vuosi kerrallaan” ja “miksi olemme niin ylityöllistettyjä ja alipalkattuja”¹².

Olen todella kiinnostunut tietämään enemmän Catherinesta ja etenkin hänen tutkimusmatkoista Suomeen. Jos tiedät asiasta enemmän, otathan minuun yhteyttä jättämällä kommentin tai kirjoittamalla sähköpostin (eslehton(a)gmail.com).  Tekstin lainaukset suomenkielisiä uutisia lukuun ottamatta olen suomentanut vapaasti englanninkielisistä lähteistä.

Päivitetty 3.12.2021, klo 9:20: täsmennetty mahdolliseen 1800-luvun loppuun liittyvän matkan viitteen muotoilua.

Summary

Catherine Raisin (1855–1945) is considered one of the most important early female geologists in Britain. She did a lot of research related to metamorphic rocks, and her career have been described in English in many references (see the reference list).

I became interested in Catherine because I read that she may have traveled to Finland in the late 19th century: “Catherine travelled widely to collect their specimens as far afield as Vosges Mountains, the Eifel region, Brenner Pass, and other areas including Finland and Sweden. (Burek 2003b). He acknowledged this in 1899 (Bonney & Raisin 1899)“. (Burek & Kölbl-Ebert 2007.) Unfortunately, I haven’t found any more information on this. Based on my research, however, Catherine traveled to Finland in 1911 for a geological excursion.

What is interesting about this trip is that Pentti Eskola, who later became a distinguished researcher of metamorphic petrology, also took part in the trip.

It would be interesting to know if this possible meeting between Catherine and Pentti had any effect on Pentti’s subsequent investigations. For example, Doris Reynolds writes: “Her [Catherine] first paper, concerned with the metamorphic rocks of South Devon, was published in 1887, and is notable as representing an early attempt to recognize and map metamorphic facies”.

I am interested to know more about Catherine and especially about her possible research trips to Finland. If you have any information, please leave me a comment or email (eslehton(a)gmail.com).

Edited 3.12.2021, klo 9:20: I added more detailed reference related to the possible trip during the late 19th century.

Alaviitteet

¹ Anonyymi, 1910.

² Burek, 2003.

³ Burek, 2007.

⁴ Burek & Kölbl-Ebert, 2007.

⁵ Reynolds, 1945.

⁶ Burek, 2018. 

⁷ Haapala, 1986.

⁸ Korsman, 2015.

⁹ Haapala, 1997.

¹⁰ Korsman, 2015.

¹¹ Creese & Creese, 1994. 

¹² Burek, 2007.

Lähteet/References:

Sanomalehdet/News Papers

Helsingin Sanomat 1911. Ulkomaalaisia geologeja tutkimusmatkalle Suomeen. 21.7.1911.

Aamulehti 1911. Ulkomaalaisia geologeja wierailulla Tampereella. 22.8.1911.

Muut viitteet/Other references

Anonyymi 1910. The Geological Congress at Stockholm. Nature 84, 440–443.

Burek, C. V. 2003. Catherine Raisin, a role-model professional geologist. Geology Today 19, 107–111.

Burek, C. V. 2007. The role of women in geological higher education – Bedford College, London (Catherine Raisin) and Newnham College, Cambridge, UK. Teoksessa: Burek, C. V. & Higgs, B. (toim.), The Role of Women in the History of Geology, Geological Society, London, Special Publications 281, 9–38. https://doi.org/10.1144/SP281.2

Burek, C. V. & Kölbl-Ebert, M. 2007. The historical problems of travel for women undertaking geological fieldwork. Teoksessa: Burek, C. V. & Higgs, B. (toim.), The Role of Women in the History of Geology, Geological Society, London, Special Publications 281. https://doi.org/10.1144/SP281.7

Burek, C. V. 2018. Time to take responsibility for collections. Earth heritage 20, 22–23.

Creese, M. R. C. & Creese T. M. 1994. British women who contributed to research in the geological sciences in the nineteenth century. The British Journal for the History of Science 27, 23–54.

Haapala, I. 1986. Geologian yliopisto-opetuksen historia Suomessa. Opusculum 6, 3–63.

Korsman, K. 2015. Pentti Eskola – Geologisen tutkimuksen ja opetuksen uudistaja. Bidrag till Kännedom av Finlands Natur och Folk 195.

Haapala, Ilmari. 1997. Eskola, Pentti. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (viitattu 2.12.2021)

Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-007083 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Reynolds, D. L. 1945. Dr. Catherine Alice Raisin. Nature 15, 327–328.

Polkupyörän historian geologinen käänne

Kesäkuussa 1817 saksalainen keksijä Karl von Drais ohjaa kehittämänsä kahden pyörän päällä liikkuvan potkupyöränsä tielle, joka johtaa Mannheimin kaupungista kohti Schwetzingenia. Se on tuolloin alueen paras tie, kirjoittavat Hadland ja Lessing kirjassaan Bicycle Design – An Illustarated History. Testiajo potkupyörällä kestää alle tunnin ja sen aikana Drais ehtii matkustaa 8 mailia, eli lähes 13 kilometrin matkan.

Draisin kehittämä puinen potkupyörä, Laufmaschine, oli nykyisen polkupyörän esimuoto. Pyörässä ei ollut polkimia, vaan vauhtia pidettiin yllä potkaisemalla jalalla maata. Suomeksi tällaista potkupyörää kutsutaan myös draisiiniksi.

Tamboran tulivuoren kaldera (läpimitta noin 6 km). Kuva. NASA, tekijänoikeudeton.

Mutta mitä tekemistä potkupyörällä on geologian kanssa?

Drais oli kehitellyt jo 1810-luvun alussa nelipyöräistä kulkuvälinettä, jota voisi liikuttaa ihmisvoimin ilman hevosta. Tähän keksintöön liittyi todennäköisesti Euroopassa koettu huono satovuosi vuonna 1812. Draisin mukaansa tällaisesta kulkuvälineestä olisi voinut olla hyötyä myös sota-aikana esimerkiksi haavoittuneiden kuljettamisessa (Drais 1816, Hadlandin ja Lessingin 2014 mukaan). Tällä Drais viitannee käynnissä olleisiin Napoleonin sotiin. Nelipyöräinen keksintö ei kuitenkaan levinnyt laajempaan käyttöön.

Kolme vuotta tästä alkoi geologinen tapahtuma, jolla oli vaikutuksia koko maapalloon: Indonesiassa sijaitsevan Tambora-tulivuoren purkaus vuonna 1815. Tamboran purkaukseen viitataan usein historiallisen ajan suurimpana tulivuorenpurkauksena. Tamboran purkaushuippu oli vuonna 1815 huhtikuun 10. päivä, jolloin tulivuoresta purkautui arvioiden mukaan 150 kuutiokilometriä hienojakoista kivipölyä, vulkaanista tuhkaa.

Vuoteen 1816 viitataan usein vuotena ilman kesää, sillä Tamboran tulivuorenpurkaus viilensi hetkellisesti ilmastoa. Tulivuorenpurkauksella oli laajat vaikutukset tulevan vuoden satoihin myös Euroopassa. Ruuasta oli laajamittaista pulaa. Myös hevoset kuolivat nälkään tai niitä käytettiin ihmisten ravinnoksi. Hevosettomalle kulkuvälineelle oli siis tarvetta.

Kesällä 1817 Drais esitteli kaksipyöräisen potkupyöränsä.

Hadlandin ja Lessingin mukaan Tamboran tulivuorenpurkauksen yhteydestä potkupyörään ei ole löydetty suoraa todistetta Draisin omista dokumenteista, mutta yhteys näiden kahden asian välille on tulkittu esimerkiksi vanhojen uutisten ja Draisin keksintöjen ja huonojen satovuosien ajoitusten perusteella.

Vaikka nykyaikaisen polkupyörän kehittyminen on tätä tekstiä monimutkaisempi tarina, pidetään Draisin potkupyörää yhtenä merkittävänä asiana polkupyöräilyn historiassa. Ja yhtenä syynä tämän keksinnön taustalla saattoi olla Tamboran tulivuorenpurkaus.

Jäljennös noin vuoden 1818 potkupyörästä. Kuva: Wuselig, CC BY-SA 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-sa/4.0, via Wikimedia Commons

Tekstin päälähteenä on käytetty kirjaa: Hadland, T. & Lessing, H.-E. 2014. Bicycle Design – An Illustrated History. The MIT Press, Cambridge, Massachusetts.

Ps. Tamboran tulivuoren purkauksen vaikutuksia on käsitelty useammasta näkökulmasta eri medioissa. Lue lisää esimerkiksi näistä artikkeleista (linkit tarkastattu 9.8.2021) :

Yle, Marcus Ziemann: Polkupyörä 200 vuotta – Pyörä keksittiin, kun hevoset syötiin nälkään, 13.11.2016.

Helsingin yliopisto, Hanna Vehkamäki: Rikkihappo on vaikuttanut osamnien sotamenestykseen, Frankesteinin hirviön tarinaan ja Maiju Lassilan kirjailijan uraan, 27.5.2021.

Helsingin Sanomat, Juha Typpö: Huono sää oli syy Frankesteininkin syntyyn: Helsingissä pidetään luento elokuvien ja ilmastonmuutoksen yhteyksistä, joita löytyy enemmän kuin uskoisi, 16.3.2017.

Tiedetuubi, Jarmo Korteniemi: Historian suurin räjähdys sattui 200 vuotta sitten, 12.4.2015.

Agricola-verkko,Taneli Hiltunen: Tulivuori sineitöi Napoleonin kohtalon? 6.9.2018.

Hautakivet kuhisevat elämää

Kuva: aitoff/Pixabay

Lämpötilan ja kosteuden vaihtelua, vähän ravinteita sekä altistumista UV-säteilylle. Hautakivet eivät äkkiseltään vaikuta elämän tyyssijalta.

Kolmelta mantereelta ja yhdeksältä eri hautausmaalta tutkittujen hautakivien pintojen perusteella hautakivissä vipeltää kuitenkin joukko erilaisia mikrobeja (Brewer & Fierer, 2018).

Brewerin ja Fiererin tutkimuksen mukaan mikrobien esiintymiseen vaikutti eniten hautakivien maantieteellinen sijainti: lauhkean ilmastovyöhykkeen hautakivet erosivat mikrobilajistoltaan selvästi trooppisessa ja subtrooppisessa ilmastovyöhykkeessä sijaitseviin verrattuna.

Samoilta hautausmailta tutkittujen graniitti- ja kalkkikivihautakivien perusteella myös kivilaji vaikutti siihen, millaisia mikrobeja hautakiven pinnalla elää. Tutkijat toteavat artikkelissaan, ettei ole kuitenkaan vielä täysin selvää, vaikuttaako mikrobien mieltymyksiin eniten kiven fysikaaliset ominaisuudet, kuten huokoisuus, vai kemialliset ominaisuudet, kuten koostumus ja pH.

Hautakiven iän, eli koska hautakivi on pystytetty, ei sen sijaan huomattu merkittävästi vaikuttavan siihen, millainen mikrobilajisto hautakiven pinnalla eli.

Kuollut, vai elävämpi kuin uskoisikaan? Kuva: aitoff/Pixabay.

Hautakivien pinnoilla viihtyvät erilaiset eliölajistot voivat vaikuttaa myös siihen, kuinka erilaiset hautakivet rapautuvat (esim. Warscheid & Braams, 2000). Rapautumiseen liittyen kannattaa lukea aikaisemmin kirjoittamani artikkeli aiheesta.

Brewerin ja Fiererin tutkimus ei ole ensimmäinen, joka keskittyy kivimonumenttien pinnan eliöihin: varhaisimmat tutkimukset tästä aiheesta on julkaistu 1990-luvulla. Eliöiden vaikutus kivien rapautumiseen on kuitenkin edelleen huonosti tunnettu asia (Scheerer et al., 2008).

Hautakivien pinnalla elävät mikrobit ovat yksi mainio esimerkki geodiversiteetin ja biodiversiteetin suhteesta. Lisääntynyt käsitys hautakivien, ja muilla kivestä rakennettujen monumenttien, pinnalla elävien eliöiden mieltymyksistä ja lajien vaikutuksesta kivien rapautumiseen voi auttaa tulevaisuudessa suojelemaan arvokkaita monumentteja.

Richard Yuretich, Yhdysvaltain kansallisen tiedesäätiön edustaja, on todennut eliöihin liittyvän hautakivitutkimuksen tuovan myös uuden näkökulman kysymykseen: ”Mitä sinä haluat hautakiveesi?”

Lue myös muut hautakivien kertomaa -julkaisut!

Lähteet:

Brewer, T. E. & Fierer, N. 2018. Tales from the tomb: the microbial ecology of exposed rock surfaces. Environmental Biology 20(3), 958–970. https://doi.org/10.1111/1462-2920.14024

Scheerer, S., Morales, O. O. & Gaylarde, C. 2008. Chapter 5, Microbial deterioration of stone monuments – An updated overview. Advances in applied microbiology 66, 97–139. https://doi.org/10.1016/S0065-2164(08)00805-8

Warscheid, Th. & Braams, J. 2000. Biodeteriation of stone: a review. International Biodeteriation & Biodegradation 46(4), 343–368. https://doi.org/10.1016/S0964-8305(00)00109-8

Norppapolku ja sen salaisuus

Norppapolun kallioilta avautuu hienot näköalat Saimaalle.

Geologia on kivaa kesälomallakin. Tästä syystä viime kesänä lomakohteekseni valikoitui Saimaa Geopark. Liittyipä kohdevalintaan sekin, että Savonlinnan lörtsyt olivat vain kivenheiton päässä. Jotta jaksaa retkeillä on muistettava myös syödä hyvin!

Geokohteita Saimaa Geoparkissa on huimat 65 kappaletta. Yksi niistä on Puumalan Norppapolku. Vuonna 2018 Norppapolku sijoittui Vuoden retkipaikka -äänestyksessä 3. sijalle.

Norppapolku kulkee pieniä matkoja myös kallioiden ja kangasmaaston ulkopuolella. Yksi suositelluista lähtöpaikoista on Puumalan keskusta, jolloin pääsee ylittämään Puumalansalmen sillan. Puumalansalmi on syntynyt kallion ruhjelaaksoon.

Norppapolku on noin 13 kilometrin pituinen rengasreitti, joka kiemurtelee vaihtelevassa maastossa aina harjuista korkeisiin kallioihin.

Polkua ei tarvitse ahmia kerralla, vaan sen voi kiertää myös lyhyempinä osakierroksina, joita on kolme: Kitulan lenkki, Kaivannon kieppi ja Kotkatsaaren kierros.

Norppapolulla tulee tutuksi niin drumliinit, muinaisrannat, supat kuin alueen kallioperä ja sen kehitys.

Norppapolun kangasmaastoa.

Alueen kallioperä koostuu yleistetysti noin 1 900 miljoonaa vuotta vanhasta kiillegneissistä ja sitä hieman nuoremmista granitoideista. Puumalansalmi on muodostunut kallioperän ruhjelaaksoon.

Granaattipitoista kiillegneissiä lähikuvassa. Punertavat pyöreähköt alueet ovat granaattia, tummat alueet kiillettä.

Yleisin kivilaji Norppapolulla on granaattia ja kordieriittia sisältävä kiillegneissi. Molemmat mineraalit ovat metamorfisia mineraaleja, jotka ovat syntyneet kiveen sen uudelleen kiteytyessä korkeammassa lämpötilassa ja paineessa.

Alkujaan tämä aines on nimittäin ollut merenpohjan savea, joka vajaa 1 900 miljoonaa vuotta sitten paistui alueelle kohonneen vuorijonon uumenissa kiillegneissiksi – samalla tavalla, kuin Roihuvuoressa, Helsingissä, oleva granaatintäyteinen kallio.

Järvimaisemat ovat huikeita! Kannattaa kuitenkin myös katsoa tarkasti jalkoihinsa…

Norppapolun salaisuus liittyy alueen kallioperään ja jatkuvasti planeetallamme käynnissä olevaan kiviaineksen kiertokulkuun.

Kotkatsaaren itäpuolelta löytyy hiekkaranta, jonne kannattaa poiketa (Norppapolku kulkee hyvin lähellä rantaa). Sieltä nimittäin löytyy rantahiekan seasta granaattia – paljon granaattia!

Granaattiranta ei ole listattu polun geologiin kohteisiin ja sen löytäminen oli mukava yllätys.

Näetkö tuossa kuvassa punertavamman alueen hiekkarannalla, lähellä kalliota? Se on granaattia!

Granaatti on päätynyt rantahiekkaan granaattipitoisen kiillegneissin rapautuessa. Rapautuessaan kivi hajoaa pienemmiksi kappaleiksi ja lopulta yksittäisiksi mineraalirakeiksi.

Kallioperän rapautumisen kautta on syntynyt myös Kotkatsaaren rantahiekka.

Kotkatsaaren rantahiekkaa lähikuvassa. Kaikki punertavat rakeet ovat granaatttia.

On hauskaa ajatella, että saviaines, joka aikoinaan möllötti muinaisen meren pohjassa on pitkän geologisen kiertomatkan päätteeksi päässyt granaatiksi muuttuneena takaisin veden liplatuksen äärelle. MiljoTällä kertaa tosin Saimaan aaltojen syleiltäväksi.

Mihinköhän tämä aines vielä vuosimiljoonien aikana päätyy?

Katso tarkasti aallonmerkkien harjanteita, niissä hennosti näkyvät punertavat raidat ovat yhteen kasautuneita granaattirakeita.

Norppapolku on tutustumisen arvoinen – suosittelen! Maisemat ovat upeita, ja geologia on hienolla ja monipuolisella tavalla läsnä.

Oletko retkeillyt Norppapolulla tai aiotko suunnata sinne tänä kesänä? Löysitkö granaattia kallioperästä tai rantahietikosta?

Lue lisää Norppapolusta:

Saimaa Geoparkin sivuilta
Puumalan matkailuneuvonnan sivuilta

Saimaa Geoparkin kohteista Kummakivi on päässyt osaksi aikaisempaa blogissa julkaistua tiederunoa. Jos haluat lukea lisää granaattirantahiekoista, lue Yhdysvalloissa sijaitsevasta “Rubiinirannasta”.

Muista retkeillä vastuullisesti luonto ja muut retkeilijät huomioiden!