Catherine Raisin – metamorfisten kivien tutkimuksen edelläkävijä

(English summary at the end)

Elokuussa 1910 järjestettiin yhdestoista kansainvälinen geologinen kongressi Tukholmassa. Osanottajia kokouksessa oli noin 900 lähes kaikista Euroopan maista sekä Australiasta, Kiinasta, Japanista ja Yhdysvalloista.¹

Yksi kokouksen osanottajista oli geologi Catherine Raisin, jota pidetään yhtenä tärkeimpänä geologian naispioneerina Isossa-Britanniassa. Suomesta kokoukseen osallistui ainakin geologi Jakob Johannes Sederholm (1863–1934), joka tuohon aikaan työskenteli Geologisen toimikunnan johtajana.  

Catherine sai palkinnon, jota hän ei voinut itse vastaanottaa sukupuolensa vuoksi

Catherine syntyi vuonna 1855 Camdenissa, Lontoossa. Catherinen kerrotaan kiinnostuneen geologiasta jo lapsena². Geologian lisäksi hän opiskeli kasvi- ja eläintiedettä.  

Vuonna 1893 Catherine sai ensimmäisenä naisena Lontoon geologisen seuran myöntämän Lyell Fund -palkinnon, joka myönnetään erinomaisesta panoksesta geotieteiden tutkimuksessa ja tutkimuksen soveltamisessa. 

Catherine ei kuitenkaan voinut noutaa palkintoa itse, sillä tuohon aikaan naiset eivät saaneet edes osallistua Lontoon geologisen seuran kokouksiin. Hänen puolestaan palkinnon vastaanotti geologian professori Thomas George Bonney, jonka kanssa Catherine teki yhdessä tutkimusta. 

Lontoon geologiseen seuraan Catherine pääsi liittymään vasta vuonna 1919, kun seura muutti sääntöjä seuran jäsenten sukupuolta koskien. Catherine oli tuolloin 64-vuotias.  

Catherine matkusti uransa aikana paljon ulkomailla. Ruotsissa järjestetyn geologisen kongressin lisäksi hänen tiedetään osallistuneen esimerkiksi Torontossa pidettyyn Kansainväliseen geologiseen kongressiin vuonna 1913³. 

Catherine matkusti myös Suomessa

Burekin ja Kölbl-Ebergin kirjoittaman artikkelin mukaan Catherine olisi vieraillut Suomessa mahdollisesti 1800-luvun lopussa⁴. (Tarkasti ottaen he kirjoittavat: “Catherine travelled widely to collect their specimens as far afield as Vosges Mountains, the Eifel region, Brenner Pass, and other areas including Finland and Sweden. (Burek 2003b). He acknowledged this in 1899 (Bonney & Raisin 1899).”) Tarkempia tietoja tästä mahdollisesta matkasta en ole valitettavasti toistaiseksi löytänyt. 

Suomessa Catherine vieraili kuitenkin 1900-luvun alussa. Helsingin Sanomista löytämäni uutisen perusteella Tukholman geologisen kokouksen aikana ulkomaisten geologien piirissä oli herännyt kiinnostus matkustaa Suomeen:  

“Wiime wuonna Tukholmassa pidetyssä kansainwälisessä geologien kongressissa ilmaisiwat muutamat geologit aikomuksen tulla tutkimusmatkalle Suomeen. Tämä ajatus heräsi erään kerran keskusteltaessa alkuwuorista ja erittäinkin gneissin synnystä. Kuten yleensä tiedettäneen, esiintyy näitä wuorilajeja erittäin selwästi Suomen etelärannikolla ja ulommissa meren saarissa […]” (Helsingin Sanomat 21.7.1911)

Uutisessa mainitaan usean muun geologin lisäksi “Miss A. Raisin Lontoosta”. Hän on erittäin todennäköisesti juuri Catherine, sillä hänen koko nimensä on Catherine Alice Raisin. Catherine myös työskenteli Bedford Collegessa Lontoossa.  

Elokuun 22. päivä 1911 Aamulehti kirjoittaa ulkomaalaisten geologien tutkimusretken alkaneen Suomessa. “Dosentti nti Raisin Lontoosta” mainitaan myös tämän uutisen yhteydessä. 

Kiinnostavaa on se, että Aamulehden uutisessa mainitaan Helsingistä tutkimusmatkalla olevan mukana oppaana toimineen Sederholmin lisäksi “maisterit Eskola ja Mäkinen”. Uutisen maisteri Mäkinen viitannee geologi Eero Mäkiseen, jonka väitöskirja (Die Granitpegmatite von Tammela in Finnland und ihre Minerale) julkaistaisiin tätä tutkimusmatkaa seuraavana vuonna. Maisteri Eskola taas viitannee Pentti Eskolaan, joka valmistuisi tohtoriksi kaksi vuotta Mäkisen jälkeen, vuonna 1914. 

Metamorfisten kivien tutkijat

Maapallon kivilajit jaetaan kolmeen kivilajiluokkaan: magmakivet, sedimenttikivet ja metamorfiset kivet.

Metamorfisten kivien muodostuminen liittyy kiven ympäristössä tapahtuvan paineen ja/tai lämpötilan muutokseen. Metamorfisia kiviä syntyy esimerkiksi vuoristojen alueilla, joissa maanpinnalle syntyneet kivet voivat vuorijononpoimutuksessa joutua syvemmälle maankuoren sisään.

Metamorfiset kivet ovat voineet alun perin olla magma- tai sedimenttikiviä tai jopa jo aiemmin metamorfoituneita kiviä. Esimerkkejä metamorfisista kivistä ovat Suomenkin kallioperässä yleisiä olevat liuskeet ja gneissit. 

Catherine erikoistui geologiassa kivilajien ja mineraalien tutkimukseen, ja hänestä tuli serpentiniittien, eräiden metamorfisten kivien, asiantuntija.

Catherine keräsi sadoittain serpentiniittinäytteitä joita hän käytti sekä tutkimuksessaan että opetuksessaan. “Hän oli ensiluokkainen petrografi, jolla oli vahva käsitys mineraalien optisista ominaisuuksista – siihen aikaan aivan poikkeuksellista”, kirjoitti Doris L. Reynolds Nature-lehdessä julkaistussa Catherinen muistokirjoituksessa vuonna 1945⁵. 

Valitettavasti Catherinen keräämien kivinäytteiden sijainti ei ole tiedossa. Cynthia Burekin mukaan Catherine kysyi ainakin kolme kertaa Bedford Collegelta, mitä hänen kokoelmilleen tapahtuisi hänen kuolemansa jälkeen, mutta ei saanut tiedusteluihin selkeää vastausta⁶.

Doris Reynolds kirjoittaa myös, että “Hänen [Catherinen] ensimmäinen artikkelinsa, joka koski Etelä-Devonin metamorfisia kiviä, julkaistiin vuonna 1887, ja se edustaa varhaista yritystä tunnistaa ja kartoittaa metamorfisia fasieksia.” Metamorfisella fasieksella viitataan metamorfisten kivien luokitteluun niiden sisältämien mineraalien perusteella eri paine- ja lämpötilaolosuhteissa.

Tästä päästään takaisin Pentti Eskolaan (1883–1964).

Pentti Eskolaa kuvataan useissa lähteissä metamorfisten kivien tutkimuksen uranuurtajaksi. Esimerkiksi Ilmari Haapala kirjoittaa: ”Hänen [Eskolan] 1914 valmistunut väitöskirjansa Orijärven alueen petrologiasta sai jo osakseen suurta kansainvälistä arvostusta, ja seuraavana vuonna hän esitti periaatteet metamorfiselle fasiesopille, mikä muodostaa edelleenkin yleisen metamorfisen petrologian rungon.”⁷

Korsmanin mukaan ”Hänen [Eskolan] mukaansa ei ollut olemassa tieteelliselle pohjalle perustuvaa teoriaa siitä, miten ja miksi metamorfoosi kivissä tapahtuu. […] Eskola alkoi lähestyä metamorfoosissa tapahtuvaa uudelleenkiteytymistä fysikaalisen kemian näkökulmasta.”⁸

Pidän kiinnostavana löytönä sitä, että Pentti ja Catherine osallistuivat samalle tutkimusmatkalle vuonna 1911: Pentti geologisen tutkijanuransa alkuvaiheessa olevana ja Catherine jo monta vuosikymmentä metamorfisia kiviä tutkineena geologina. 

Pentin tutkimuksiin liittyy tarina, jonka mukaan Pentti olisi piirtänyt ensimmäiset metamorfiset faasidiagramminsa yöllä palatessaan Eero Mäkisen väitöskaronkasta vuonna 1912⁹. Eskolasta elämäkerran kirjoittanut Kalevi Korsman tosin ehdottaa ideoiden muhineen pidempään: “Ei niin vaativa idea voinut yhdessä yössä syntyä.”¹⁰

Ehkä Mäkisen väitöstilaisuudessa tai -karonkassa tapahtui jotakin, joka sai Pentin ajatukset loksahtelemaan paikalleen metamorfisen faasiteoriansa suhteen. En voi olla kuitenkaan miettimättä, olisiko myös Catherinella voinut ollut jonkinlainen rooli näiden ajatusten syntymisen taustalla. 

Tiede ja tutkimus eivät tapahdu tyhjiössä. Erilaisilla satunnaisilla kohtaamisilla esimerkiksi geologisilla retkillä voi olla merkittäviä vaikutuksia siihen, millaisia askeleita tutkimus ottaa ja mihin suuntaan. Tämän olen saanut konkreettisesti itsekin kokea.

Sallin itseni siis varovaisesti pohtia, olisiko Pentti ja Catherine voineet vuoden 1911 elokuussa keskustella näkemyksistään ja ideoistaan metamorfisten kivien tutkimukseen liittyen. Ja jos tällaisia keskusteluja käytiin, olisivatko ne voineet herättää uusia ajatuksia ja istuttaa tulevien läpimurtojen siemeniä multaan.  

Monien ensimmäisten nainen

Catherine oli edelläkävijä monella tavalla. Hän oli ensimmäinen nainen, joka osallistui Lontoon University Collegen geologian kursseille ja kasvitieteestä hän suoritti erikoissertifikaatin vuotta aiemmin, ennen kuin tutkintojen suorittaminen tuli naisille mahdolliseksi¹¹.

Catherine teki uransa naisille tarkoitetussa Bedford Collegessa Lontoossa. Hän oli ensimmäinen nainen Isossa-Britanniassa, joka työskenteli geologian laitoksen johtajana (vuosina 1890–1920). Tämän lisäksi hän työskenteli osittain samaan aikaan kasvitieteen laitoksen johtajana (1891–1908) ja vararehtorina (1898–1901).  

Kokoelmiensa säilymisen lisäksi Catherine esitti kirjeidensä perusteella myös muita kysymyksiä, jotka kuulostavat tutuilta myös nykyajassa: “miksi geologiaa ei opeteta enemmän koulussa”, “milloin minulla on aikaa tehdä tutkimusta”, “miksi työsopimuksiani jatketaan eteenpäin vain vuosi kerrallaan” ja “miksi olemme niin ylityöllistettyjä ja alipalkattuja”¹².

Olen todella kiinnostunut tietämään enemmän Catherinesta ja etenkin hänen tutkimusmatkoista Suomeen. Jos tiedät asiasta enemmän, otathan minuun yhteyttä jättämällä kommentin tai kirjoittamalla sähköpostin (eslehton(a)gmail.com).  Tekstin lainaukset suomenkielisiä uutisia lukuun ottamatta olen suomentanut vapaasti englanninkielisistä lähteistä.

Päivitetty 3.12.2021, klo 9:20: täsmennetty mahdolliseen 1800-luvun loppuun liittyvän matkan viitteen muotoilua.

Summary

Catherine Raisin (1855–1945) is considered one of the most important early female geologists in Britain. She did a lot of research related to metamorphic rocks, and her career have been described in English in many references (see the reference list).

I became interested in Catherine because I read that she may have traveled to Finland in the late 19th century: “Catherine travelled widely to collect their specimens as far afield as Vosges Mountains, the Eifel region, Brenner Pass, and other areas including Finland and Sweden. (Burek 2003b). He acknowledged this in 1899 (Bonney & Raisin 1899)“. (Burek & Kölbl-Ebert 2007.) Unfortunately, I haven’t found any more information on this. Based on my research, however, Catherine traveled to Finland in 1911 for a geological excursion.

What is interesting about this trip is that Pentti Eskola, who later became a distinguished researcher of metamorphic petrology, also took part in the trip.

It would be interesting to know if this possible meeting between Catherine and Pentti had any effect on Pentti’s subsequent investigations. For example, Doris Reynolds writes: “Her [Catherine] first paper, concerned with the metamorphic rocks of South Devon, was published in 1887, and is notable as representing an early attempt to recognize and map metamorphic facies”.

I am interested to know more about Catherine and especially about her possible research trips to Finland. If you have any information, please leave me a comment or email (eslehton(a)gmail.com).

Edited 3.12.2021, klo 9:20: I added more detailed reference related to the possible trip during the late 19th century.

Alaviitteet

¹ Anonyymi, 1910.

² Burek, 2003.

³ Burek, 2007.

⁴ Burek & Kölbl-Ebert, 2007.

⁵ Reynolds, 1945.

⁶ Burek, 2018. 

⁷ Haapala, 1986.

⁸ Korsman, 2015.

⁹ Haapala, 1997.

¹⁰ Korsman, 2015.

¹¹ Creese & Creese, 1994. 

¹² Burek, 2007.

Lähteet/References:

Sanomalehdet/News Papers

Helsingin Sanomat 1911. Ulkomaalaisia geologeja tutkimusmatkalle Suomeen. 21.7.1911.

Aamulehti 1911. Ulkomaalaisia geologeja wierailulla Tampereella. 22.8.1911.

Muut viitteet/Other references

Anonyymi 1910. The Geological Congress at Stockholm. Nature 84, 440–443.

Burek, C. V. 2003. Catherine Raisin, a role-model professional geologist. Geology Today 19, 107–111.

Burek, C. V. 2007. The role of women in geological higher education – Bedford College, London (Catherine Raisin) and Newnham College, Cambridge, UK. Teoksessa: Burek, C. V. & Higgs, B. (toim.), The Role of Women in the History of Geology, Geological Society, London, Special Publications 281, 9–38. https://doi.org/10.1144/SP281.2

Burek, C. V. & Kölbl-Ebert, M. 2007. The historical problems of travel for women undertaking geological fieldwork. Teoksessa: Burek, C. V. & Higgs, B. (toim.), The Role of Women in the History of Geology, Geological Society, London, Special Publications 281. https://doi.org/10.1144/SP281.7

Burek, C. V. 2018. Time to take responsibility for collections. Earth heritage 20, 22–23.

Creese, M. R. C. & Creese T. M. 1994. British women who contributed to research in the geological sciences in the nineteenth century. The British Journal for the History of Science 27, 23–54.

Haapala, I. 1986. Geologian yliopisto-opetuksen historia Suomessa. Opusculum 6, 3–63.

Korsman, K. 2015. Pentti Eskola – Geologisen tutkimuksen ja opetuksen uudistaja. Bidrag till Kännedom av Finlands Natur och Folk 195.

Haapala, Ilmari. 1997. Eskola, Pentti. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (viitattu 2.12.2021)

Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-007083 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Reynolds, D. L. 1945. Dr. Catherine Alice Raisin. Nature 15, 327–328.

Tiedehaiku: siirtolohkare // Sciku: glacial erratic

Siirtolohkare

Mietitkö koskaan
jään sylistä pudonnut,
missä on koti?

Siirtolohkareet ovat kivenkappaleita, jotka ovat irronneet kallioperästä ja siirtyneet nykyiselle paikalleen jäätikön tai jäävuoren kuljettamana. Siirtolohkareet voivat erota kivilajiltaan alla olevasta kallioperästä (tästä esimerkkinä esimerkiksi pääkaupunkiseudulta löytyvät rapakivigraniittilohkareet).

Englanninkielinen termi siirtolohkareelle on glacial erratic.  Nimitys tulee latinan kielen sanasta errare, joka tarkoittaa vaeltamista.

Jos haluat tutustua siirtolohkareisiin luonnossa nappaa kohdevinkki esimerkiksi näistä artikkeleista: Erikoisesti rapautunut siirtolohkare, Kivibongausta Uutelassa, Rautamalmia ja pronssikautisia hautoja ja Roihuvuoressa hiidenkirnujen ja muinaisen supertulivuoren jäljillä.

*Aivan kaikkia perinteisen haikun tunnusmerkkejä runo ei täytä, mutta haikun henki kiteytyy tässä tapauksessa 5-, 7- ja 5-tavuisiin säkeisiin. Haikusta runomuotona voit lukea lisää Tieteen termipankista.

Lue kaikki blogissa julkaistut tiedehaikut.

Kuvassa oleva Kummakivi-niminen siirtolohkare sijaitsee Ruoholahdella (blogin kirjoittaja mittakaavana, kuva: Jussi Heinonen). Kummakivi on yksi Saimaa geopark -projektin kohteista.

 

–In English:

Glacial erratic

You ever wonder –
fallen from the icy arms,
where is home?

Glacial erratics are pieces of rocks, which have been moved from the original bedrock by glacial ice and then moved to the current place either by glacier or icebergs. Rock type of glacial erratic can be different to the current bedrock below it (good example of this are rapakivigranite boulders that can be found from the capital area in Finland). The name comes from latin word errare, to wander.

*This poem is a translation from haiku written originally in Finnish. I tried to capture the “spirit” of haiku as best as I could, even though this doesn’t fill all the traditional qualities of haiku.

Read all  science haikus published in the blog. 

The picture shows Kummakivi glacial erratic from Ruokolahti, Finland (writer of the blog as a scale, photo: Jussi Heinonen). Kummakivi (“strange rock”) is one attraction of Saimaa geopark project.

Tiedehaiku: jää // Sciku: ice

Jää

Vedestä kide.
Epäilijät kysyvät:
mineraaliko?

 

Kyllä, jää on mineraali. Ja taivaalta putoavat lumihiutaleet. Jää taisteli voittoon syyskuussa Twitterissä käynnissä olleessa Mineral cup -kilpailussa, jossa äänestettiin vuoden parasta mineraalia kolmatta kertaa. Jos kaipaat runoa pidemmän taustoituksen lumihiutaleiden geologiaan, lue aikaisempi julkaisu siitä, miten lumihiutaleet muodostuvat.

*Aivan kaikkia perinteisen haikun tunnusmerkkejä runo ei täytä, mutta haikun henki kiteytyy tässä tapauksessa 5-, 7- ja 5-tavuisiin säkeisiin. Haikusta runomuotona voit lukea lisää Tieteen termipankista.

Lue kaikki blogissa julkaistut tiedehaikut.

–In English:

Ice

Crystal from water.
Suspicious ones ask:
this, a mineral?

 

Yes, ice indeed is a mineral! In September, ice was selected as the best mineral of the year in Mineral Cup competition. If you want to know more about science of ice, start for example from this article in the EGU blog.
*This poem is a translation from haiku written originally in Finnish. I tried to capture the “spirit” of haiku as best as I could, eventhough this doesn’t fill all the traditional qualities of haiku.

Read all  science haikus published in the blog. 

Otsikkokuva/Cover picture: Pixabay

Maailman paras rapakivipiirakka (gluteeniton) // The World’s Best Rapakivi Pie (gluten free)

(For English scroll down)

Tämä juhlava rapakivipiirakka sopii erinomaisesti loppukesän päiviin ja tummeneviin syysiltoihin. Viime hetken leipojan resepti tämä ei ole, sillä piirakkapohjaa paistetaan hartaasti miljoonien vuosien ajan. Odotus kannattaa – ulkonäöltään tämä piirakka on upea ja myös sen (geokemiallinen) koostumus hivelee hyvällä tavalla hampaita.

Rapakivigraniittisen piirakan valmistus alkaa sulattamalla maapallon kuorta. Valmistuksen keskeinen askel on venyttää kuorta niin, että kivimassoihin kohdistuva paine laskee. Rapakivigraniitteja valmistettaessa muodostuu koostumukseltaan kahdenlaisia kivisulia: happamia ja emäksisiä. Piirakkaa varten tarvitset vain piidioksidirikkaat ja happamat kivisulat, emäksisten voit antaa jäähtyä itsekseen ja varastoida myöhempiä käyttötarkoituksia varten. Joskus koostumukseltaan erilaiset kivisulat eivät täysin erotu toisistaan. Tällaiset seoskivilajit voit käyttää erinomaisesti geologisen tiikerikakun leivontaan.

Kivisulien erottamisen jälkeen graniittiset sulat saavat jäähtyä hiljalleen maankuoren sisuksissa, muutamien kilometrien syvyydessä.

Päällysteiden avulla tämä rapakivinen herkku muotoutuu moneen tilaisuuteen. Tähän piirakkaan olen valinnut yhdistämättömän makukombon: fluoripitoista hammastahnaa ja apatiittia. Kokeilkaapa!

Rapakivigraniitit sisältävät luonnostaan muihin graniittikeitoksiin verrattuna enemmän fluoria ja tämä vie piirakan ihan uusiin ulottuvuuksiin.

Ihmisen hampaiden pintaosien kiille koostuu pääosin hydroksyyliapatiitista, joka vastaa koostumukseltaan geologisissa prosesseissa syntyvää samannimistä mineraalia. Jos ihminen saa liukoista fluoria esimerkiksi fluoritableteista, syntyy hampaiden pinnalle fluoriapatiittia, joka kestää paremmin hampaisiin kohdistuvaa happojen kulutusta kuin hydroksyyliapatiitti. Jalkojesi alla oleva kallioperä voi vaikuttaa myös hampaittesi kuntoon: alueilla, joilla kallioperä koostuu rapakivigraniiteista, vahvistaa kallioperän kivistä pohjaveteen liukeneva fluori luontaisesti hampaita¹.

Liika on liikaa myös fluorin tapauksessa, eikä tätäkään piirakkaa kannata nauttia joka päivä.

Tämän julkaisun kivinäytteet sain lainaksi Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen osaston opetuskokoelmista – kiitos! Kiitos myös FT Aku Heinoselle palautteesta tekstiin. Projekti ei olisi myöskään onnistunut ilman läheisiltä lainaan saatuja hampaita ja muuta rekvisiitta!

Kupillinen geologiaa -artikkelisarja ammentaa inspiraationsa ruokabloggaamisesta, taiteesta ja tieteestä. Sarja sisältää lyhyitä geologiaan liittyvä nostoja aiheista, jotka ovat jollakin tavalla läsnä arjessa ja juhlassa. Jutut ovat sopivan pituisia makupaloja – nautittavaksi vaikkapa kahvin tai teen kylkiäisenä!

————————————————————————————————————————————-

— In English:

This festive rapakivi pie is gluten free and great for late summer days and darkening autumn nights. Baking this cake takes millions of years, so it’s not for the hasty baker. The wait is worth it, however, because the pie looks great and its (geochemical) composition also makes your teeth happy!

Baking of a rapakivi pie starts with an extensional setting in the Earth’s crust. It’s very important to lower the pressure of the bedrock. Making of the rapakivi granite batter creates two kinds of melts. For this pie, you need only the acidic, silica rich, granitic portion, the mafic parts you can store for later use. Sometimes these melts with different compositions do not separate properly, but these rocks can be used for example to bake a geological marble cake.

After separating the different kinds of melts, let the granitic batter cool slowly in quite shallow depths of the crust.

Depending on the garnish, this cake can be modified for many occasions. I have used tooth paste containing fluorine, and apatite. A perfect combo, or what do you think?

A hint of fluorine takes this granite pie to a whole new level. Rapakivi granites contain more fluorine compared to other granitic rocks.

Tooth enamel is mainly composed of hydroxylapatite, which is a substance similar to a mineral with the same name formed in geological processes. If teeth are exposed to fluorine another mineral, fluorapatite is re-mineralized on the surface of the tooth. It is more resistant to the acid attack compared to the original hydroxylapatite.  Bedrock below your feet might also affect to your teeth: fluorine dissolving into the ground water from rapakivi granites will strenghen your teeth naturally¹.

But too much is too much also with fluorine. So, do not eat this pie every day!

Rock samples for this post were loaned from the teaching collection of the geosciences and geography subdivision, University of Helsinki – thank you! I also want to thank Dr. Aku Heinonen for the feedback to this text. Teeth and other prop for this project I loaned from my relatives – thank you!

”A cup of geology” blog post series draws inspiration from food blogging, art, and science. Series contains short geology related articles, which are best enjoyed with a cup of coffee or tea!

—

Viite/Reference:

¹Rämö, O.T., Haapala, I. & Laitakari, I. 1998. Rapakivigraniitit. Kirjassa Lehtinen, M., Nurmi, P. & Tapani Rämö (toim.): Suomen kallioperä: 3000 vuosimiljoonaa. Helsinki, Suomen Geologinen Seura ry., s.257-283. (In Finnish)

Kivimaailman kummajainen ja kaunokainen – pallokivi // Mysterious beauty of the rock world – orbicular rock

(For English, please see below)

Pallokivet muodostuvat nimensä mukaisesti monikehäisistä palloista. Syntyperältään pallokivet ovat magmakiviä, mutta kivien tarkka syntytapa on vielä osittain arvoitus.

Kallioperämme pallokiviesiintyvät ovat pääosin melko pieniä, noin kymmenen neliömetrin kokoisia. Upean ulkomuotonsa vuoksi pallokiviä on hyödynnetty koristekivinä, mutta osa esiintymistä on rauhoitettuja.

Suomessa ensimmäisenä pallokivilöytönä pidetään piispa Herman Röbergin tekemää havaintoa Virvikistä Porvoosta vuonna 1889.* Geologi Benjamin Frosterus kiinnostui Virvikin löydön myötä pallokivien tutkimuksesta ja hänen väitöskirjansa pallokivistä valmistui melko pian ensimmäisen löydön jälkeen vuonna 1892.

Virvikin pallokiveä voi ihailla esimerkiksi Helsingin Hietaniemen hautausmaalla kiven löytäjän piispa Röbergin ja hänen vaimonsa Alinan haudalla. Harmahtavien ja punertavien, melko tasalaatuisten kivien keskellä, pallokivestä tehty hautakivi on helppo tunnistaa. Haudan tarkempi paikka on korttelissa 15, käytävällä 30 ja hauta on numero 410.

Jos olet oikeassa korttelissa ja käytävällä, on haudan havaitseminen melko helppoa. // If you are on the right quarter and row, the tombstone is quite easy to spot. 

Virvikin pallokivessä näkyy monimuotoisia rakenteita. Pallot muodostuvat useista, väriltään vaihtelevista ja hieman puun kasvurenkaita muistuttavista kehistä. Värieron kehissä saa aikaan mineraalien määräsuhteiden vaihtelu: tummissa kerroksissa on enemmän biotiittia kuin vaaleissa. Palloissa näkyy myös niiden kiteytymisen jälkeisiä rakenteita, kuten plastisen deformaation aiheuttamaa kappaleiden venymistä tai litistymistä.

Lisäksi paikoin pallot näyttävät siltä kuin niiden reunasta olisi haukattu pois pala – tämän on arvioitu johtuvan siitä, että kivipallosten muodostumisen jälkeen samaan magmasäiliöön tunkeutunut nuorempi kivisula on syövyttänyt aikaisemmin muodostuneita palloja.

Virvikin pallokiven monimuotoisia rakenteita. Huomioi esimerkiksi pallojen sivuilta puuttuvat palaset. // Plastically deformed and eroded orbiculars of Virvik orbicular rock. 

Vaikka pallokivet ovat kivimaailman harvinaisuuksia on Suomi tehtyjen löytöjen perusteella pallokivien luvattu maa. Tällä hetkellä maapallon vajaasta kahdesta sadasta pallokivihavainnosta lähes puolet on tehty Suomesta. Peruskalliostamme on tiedossa noin 50 pallokivialuetta, muut havainnot on tehty irtonaisista lohkareista, joiden emäkalliota ei välttämättä ole vielä löydetty.

*Virvikin pallokivilöydön jälkeen huomattiin, että 1700-luvulla rakennetun riihen kivijalkaan asetettu pallokivilohkare.

Tämä oli kolmas ja viimeinen osa Hautakivien kertomaa -juttusarjasta. Ensimmäisen osan charnockiitista voit lukea täältä ja toisen osan hautakivien rapautumiseen liittyen täältä. Katsotko hautakiviä nyt toisella tavoin?  

Aavemainen pallokivisilmä toivottaa hyvää Halloweenia! // Spooky orbicular eye wishes you a happy Halloween!

 

—In English:

Finland is the promised land of orbicular rocks (at least based on the observations made so far). From the two hundred orbicular rock finds, approximately almost half of those are from Finland. About 50 of those have been made from the bedrock and the rest from loose boulders. Orbicular rocks are magmatic in origin, but the exact process producing these beautiful rocks are still a little bit of a mystery.

Virvik orbicular rock in Porvoo, ca. 70 km from Helsinki, is considered to be the first orbicular find from Finland*. Rock was found by bishop Herman Röberg. After this find, geologist Benjamin Frosterus got interested about orbicular rocks and his PhD thesis from this topic was published quite soon after the first discovery, in 1892.

If you are visiting Helsinki, you can admire Virvik orbicular rock in the Hietaniemi graveyard, located ca. 2 km from the Central railway station. The orbicular rock was specifically used for making of the tombstone for the bishop Röberg and his wife Alina. In the middle of the grayish and reddish, mostly quite homogeneous tombstones, the one made from the orbicular one is quite easy to spot. The exact location for the grave is quarter 15, route 30 and grave number 410.

Virvik orbicular rock has diverse structures. Dark and light layers of the orbiculars are formed from the variating mineral composition of the layers – darker ones are richer in biotite. Some orbiculars are plastically deformed and some seems to be missing some of the outer parts of the orbiculars. It has been interpreted, that the pulse of new magma in the magma chamber was eroding the orbicules.

*Later on, it was found out that the base of kiln build in the early 18^th century contained an orbicular rock boulder, but there is no written record from this find.

If you know examples of orbicular rock finds made outside of Finland before 1889, please let me know!

This was third and last post in the Tales of the Tombstones post series. First post about charnockite can be read from here and the second post about weathering of the tombstones from here. Did these posts gave you new perspect for looking tombstones?   

 

Teksti on kirjoitettu pääosin käyttämällä lähdettä // Text was written mainly based on this reference:

Lahti, S. (ed.); Raivio, P. & Laitakari, I. (with contributions by). 2005. Orbicular rocks in Finland. Erikoisjulkaisut – Special Publications, vol. 47. Geological Survey of Finland. Online version of the publication can be downloaded from here: http://tupa.gtk.fi/julkaisu/erikoisjulkaisu/ej_047.pdf

Katoavia kaiverruksia, rapautuneita hautakiviä // Disappearing inscriptions and weathered tombstones

(For English, please see below)

Tuuli, vesi ja jää ovat esimerkkejä voimista, jotka nakertavat ja hiovat väsymättömästi planeettamme ulointa pintaa ja hajottaen sitä pienemmäksi kappaleiksi. Kivien ja kallioiden rapautuminen on yksi osa kivisen kuoren kiertokulkua. Kallioista jyrsityt kiven kappaleet hajoavat ajan saatossa yhä pienemmiksi murusiksi ja osa niistä saattaa joskus tulla kierrätetyksi takaisin maapallon sisuksiin.

Samalla tavalla kuin kalliot kuluvat, rapautuvat myös hautakivet. Hautausmaat ovat rapautumisen tutkimisen aarreaitta siinä mielessä, että rajatulta alueilta löytyy runsaasti erilaisista kivistä tehtyjä ja iältään* vaihtelevia hautakiviä. Hautakivistä saatua tietoa voidaan soveltaa muihin rakennuskiviin.

Hautakivien rapautumiseen vaikuttaa edellä mainittujen voimien ja ajan lisäksi esimerkiksi hautakiven kivilaji, hautausmaan sijainti ja ympäristö, hautausmaan pinnanmuodot ja hautakiven sijainti hautausmaalla sekä ilmansaasteet. Myös ilmansuunnat voivat vaikuttaa siihen, mikä sivu hautakivestä alkaa rapautua tai rapautuu eniten. Lisäksi eliöt, kuten hautakiven pinnalla kasvavat jäkälät ja sammaleet tai kiviä kohti kurkottavat puunjuuret, tekevät oman osansa hautakivien rapauttamiselle.

Hautakivien päällä kasvavat sammalet ja jäkälät rapauttavat kiveä. // Mosses and lichens growing on the tombstone will enchance the weathering of the rock.

Hautakivien rapautumisen tutkiminen juontaa juurensa ainakin 1800-luvun lopulle (Morgan 2018). Vuonna 1875 Skotlannin geologisessa tutkimuskeskuksessa työskennellyt geologi John George Goodchild julkaisi jäätikköeroosioon liittyvän artikkelin, joka sivusi myös hautakivien rapautumista. Tämän jälkeen Skotlannissakin vaikuttanut geologi Archibald Geikie julkaisi vuonna 1880 artikkelin liittyen Edinburghin hautausmailta tekemiinsä tutkimuksiin.

Hautakivien rapautumista voidaan tutkia usealla eri tavalla. Jos hautakivien tekstit on tehty lyijyvaluilla, voidaan rapautumista arvioida mittaamalla valun pinnan ja hautakiven pinnan etäisyyttä toisistaan. Lisäksi alun perin tasapaksun hautakiven muodonmuutoksesta voi saada tietoa rapautumisesta. Näitä keinoja on käytetty esimerkiksi kansalaistiedettä hyödyntäneessä Earth Trek –projektissa Amerikassa.

Vuonna 1971 geologi Perry Rahn esitti Rahnin indeksiksi kutsutun tavan arvioida hautakiven kulumista siihen kaiverretun tekstin luettavuuden perusteella. Indeksin perusteella hautakivet jaetaan havaintojen perusteella kuuteen luokkaan. Luokka 1 sisältää rapautumattomat kivet, joiden kaiverrus on hyvin selkeä. Luokka 6 sisältää erittäin rapautuneet hautakivet, joiden kaiverrusten kirjoitus on lukukelvotonta, mutta joiden vuosiluvusta saa juuri ja juuri selvää. Hautakiven vuosiluvun luettavuus on olennainen tieto hautakiven ikämäärityksen kannalta.

Luokituksen ja hautakivien iän perusteella voidaan vertailla esimerkiksi eri-ikäisten hautakivien, tai saman ikäisten mutta eri kivilajia olevien hautakivien rapautumista.

Kuinka nopeasti hautakivet voivat rapautua? Koska rapautumiseen vaikuttavat monet, osittain paikalliset, asiat, yksittäistä nopeutta eri kivilajien rapautumiselle on vaikea antaa. Eri alueilta tehtyjen tutkimusten perusteella nopeus voi vaihdella esimerkiksi sadassa vuodessa 0,1–2 mm välillä.

*Hautakivien iällä tässä tapauksessa tarkoitetaan sitä hetkeä, jolloin hautakivi on asetettu haudalle. Kiven ikämääritys perustuu oletukseen, että hautakivi on pystytetty haudalle henkilön kuolinvuotena. Tämä on eri kuin kiven varsinainen geologinen muodostumisikä.

Seuraavassa Hautakivien kertomaa -julkaisussa tutustumme arvoituksellisiin pallokiviin ja siihen, mitä piispa Röbergillä on tekemistä niiden kanssa. Hautakivien kertomaa –sarjan ensimmäisen osan charnockiitti-kivestä ja siitä mistä kivi on saanut nimensä voit lukea linkin takaa.

 

— In English:

Wind, water and ice are examples of forces that shape our planet’s outer, rocky layer. Weathering is one part of the great cycle of material on Earth.

Graveyards offers a window to weathering with large selection of datable* and variating rock types. In addition to time and forces mentioned in the beginning, things that affect to the weathering of tombstones are for example rock type, location and environment of the cemetery and air pollution. In addition, biological things, such as moss or lichen growing on the stone, will do their part to enhance the weathering process.

The oldest literature related to the weathering of the tombstones extends at least in the end of 19th century (see Morgan 2018). For example, in the article focusing on glacial erosion published in 1875, geologist John George Goodchild described also how he used limestone tombstones for studying weathering rate. After this, in 1880, geologist Archibald Geikie published an article related to the weathering of the tombstone in Edinburg’s graveyards. In Morgan (2018) Geikie’s article is described as “…the first comprehensive scientific study of rock weathering published in English.” (If you know older references than these, please let me know.)

In 1971 geologist Rahn published Rahn’s index, which can be used for evaluating degree of weathering. Index is divided in six classes. Class 1 contains unweathered tombstones with very clear inscription. Class 6 contains tombstones that are extremely weathered, with illegible inscription (but year just possible to read). Unfortunately, I could not get the original article describing the Rahn’s index (Rahn, 1971), however, for example Dove (2010) and Tymon (2012) contains more detailed description of the index.

How fast can tombstone then weather? Because the weathering rate is affected by many things, the one exact rate for certain rock type is hard to give. However, based on the research in can vary for example from ca. 0,1 to 2 mm per hundred years.

*Datability is based on the assumption that the tombstone is of the same age as the year of death in the rock. Geological age of the rock is not considered now.

This was the second part of the Tales from tombstones -series. First one you can read from here: Charnockite – rock type described from a tombstone. The third blog post will concern mysterious orbicular rocks and what bishop Röberg has to do with those.

 

Viitteet ja lisätietoa // References and more information:

All pictures from Pixabay.

Dove, J. 2010. Fieldwork investigation: gravestone weathering. Geofile Online.

Inkpen, R. Gravestone Weathering. University of Portsmouth. Acquired in 23.10.2018.

Inkpen, R.J. & Jackson, J. Contrasting weathering rates in coastal, urban and rural areas in Southern Britain: Preliminary investigations using gravestones. Earth Surface Processes and Landforms. 25, 229–238.

Morgan, N. 2018. Geikie’s science in the cemetery. In: Betterton, J. et al. (eds.): Aspects of the Life and Works of Archibald Geikie. Geological Society, London, Special Publications, 480.

Tymon, A. 2012. Weathering processes on headstones and monuments. Acquired from: http://www.wyorksgeologytrust.org/resources.html (23.10.2018, see the end of the page “Teaching weathering in West Yorkshire).

In addition to these, list of articles covering tombstone weathering can be found from here: http://www.envf.port.ac.uk/geo/inkpenr/graveweb/biblio.htm.

Charnockiitti – kivilaji, joka kuvattiin hautakivestä // Charnockite – rock type described from a tombstone

(For English version, please see below)

Job Charnock oli 1600-luvulla Intiassa vaikuttanut virkamies, jota vielä vuoteen 2003 pidettiin intialaisen kaupungin Kalkutan perustajana. Charnock kuoli vuonna 1693 ja kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen St John’s hautausmaalle Kalkutaan pystytettiin hautamausoleumi ja sinne tumman harmaa hautakivi.

Kului kaksisataa vuotta Charnockin kuolemasta, kun Intian geologisessa tutkimuskeskuksessa työskennellyt Thomas Holland otti hautakiven tarkemman tutkimuksen alle. Holland tutki kivestä mikroskoopilla sen mikrorakenteita ja mineralogiaa. Tutkimuksen tulokset Holland julkaisi artikkelissaan ”The Petrology of Job Charnock’s Tombstone”.

Hollandin mukaan hautakivi oli tehty graniitista, jonka muodostavat mineraalit olivat osin kivilajille erikoisia. Graniittia yleisesti muodostavien mineraalien, kvartsin ja maasälpien, lisäksi kivestä löytyi granaattia, magnetiittia ja ortopyrokseeniryhmään kuuluvaa hypersteeniä.

Etenkin se, että graniitilta vaikuttavassa kivessä oli hypersteeniä, oli merkillistä. Tiettävästi Job Charnockin hautakivi oli ensimmäinen kivi maapallolta, josta tällainen mineraaliseurue kuvattiin.

Holland tulkitsi kiven syntyneen kivisulasta kiteytymällä maankuoren sisässä. Tätä tarkemmin hän ei ottanut kantaa graniitin mahdollisiin syntyolosuhteisiin. Vuonna 1893 julkaistussa artikkelissaan geologi ehdotti, että tämänkaltaisia pyrokseenipitoisia graniitteja kutsuttaisiin charnockiitiksi, Job Charnockin mukaan.

Job Charnockin hautakivi. // Job Charnock’s tombstone. Picture by Grentidez (Public domain), Wikimedia commons.

Sittemmin hautakivestä kuvatun charnockiitin kaltaisia kiviä on löydetty useasta eri paikkaa maapallolta. Kiviä löytyy etenkin kallioalueilta, jotka ovat käyneet läpi korkean asteen metamorfoosin. Charnockiitit ovat kuitenkin edelleen syntynsä suhteen hieman arvoituksellisia. Charnockiitteja muodostuu ilmeisesti useiden geologisten prosessien kautta, jotka voivat olla sekä magmaattisia että metamorfisia.

Suomalaisia charnockiitteja on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi Kauko Parras vuonna 1958 julkaistussa väitöskirjassaan, jossa hän kuvasi Etelä-Suomen alueelta löytyneitä hypersteenipitoisia kiviä. Ne hän tulkitsi olevan metamorfista alkuperää.

Parraksen väitöskirjan charnockiitti-termiin liittyvän keskustelun mukaan termin alun perin kuvannut Holland ei ilmeisesti koskaan tarkoittanut charnockiitti-termiä käytettävän Intian ulkopuolella. Hollandin tarkoituksena oli ollut niputtaa termin alle Intiassaan tutkimat samankaltaiset kivet, joiden hän oli tulkinnut kuuluvan samaan ”kiviperheeseen”, eli samasta kivisulasta kiteytyneisiin.

Charnockiitti on tästä huolimatta nykyään maailmanlaajuisesti levinnyt termi kuvaamaan hypersteenipitoisia graniitteja tai niitä vastaavia metamorfisia kiviä. Kivien tutkimus jatkuu aktiivisena ja aika näyttää millaisia vastauksia ja täsmennyksiä vielä saamme charnockiittien syntyyn liittyen.

Noin 1,1 miljardia vanha charnockiittinen kivi Kanadasta. // Ca. 1,1 Ga old charnockitic rock from Canada. Picture by: James St. John (CC BY 2.0), Wikimedia commons.

Tämä oli ensimmäinen osa Hautakivien kertomaa -sarjassa. Seuraavassa jutussa tutustumme hautakivikaiverrusten luettavuuteen ja siihen mitä se voi kertoa hautakiven rapautumisesta. 

Ensimmäinen kuva: Job Charnockin mausoleumi. Kuva: Grentidez (Public domain),  Wikimedia Commons.

 

—In English:

Job Charnock was a colonial administrator, who died in 1963 in Calcutta. Two years after his death, a mausoleum and a darkish grey tombstone was erected over his grave.

Two hundred years after the death of Job Charnock, geologist Thomas Holland working at the Geological Survey of India started to study the geology of the tombstone more closely. In 1893 Holland published an article called ”The Petrology of Job Charnock’s Tombstone”. 

In this article Holland described the microstructures and mineralogy of the rock. He concluded that rock was similar to granite, but contained also some peculiar minerals for a granite, such as an orthopyroxene called hyperstene.

Presumably, this was the first time when a granitic rock containing also orthopyroxene was described. Holland suggested that these kind of rocks would be called as charnockites, after Job Charnock.

After Holland’s research on Charnock’s tombstone and around East India, charnockitic rocks have been described all around from the world. However, some questions related to the formation of these rocks are still a little bit of a mystery. They are found from areas that have gone through high-grade metamorphism, but apparently charnockitic rocks can form through several, both magmatic and metamorhic, geological processses.

Finnish geologist Kauko Parras published a PhD thesis in 1958 about charnockites in Southern Finland. These rocks he interpreted to be metamorphic. In his thesis it’s also discussed that apparently Holland never meant the term ”charnockite” to be used outside of India. Nonetheless, the term ”charnockite” is still used for describing hyperstene-bearing granites and granodiorites or equivalent metamorphic rocks. Research on charnockites continues still today and only future can tell what we can still learn from these rocks and their formation environment(s).

First picture: Job Charnock’s mausoleum, by Grentidez (Public domain), from Wikimedia Commons.

This was the first part of ”Tales from the tombstones” article series. Second part will focus on the tombstone inscriptions and what they can tell about weathering of the rock.

 

References and more information:

Frost, B.R. & Frost, C.D. 2008. On charnockites. Gondwana Research. 13 (1), 30–44.

Grantham, G.H., Mendonidis, P., Thomas, R.J. ja Satish-Kumar, M. 2012. Multiple origins of charnockite in the Mesoproterozoic Natal belt, Kwazulu-Natal, South Africa. Geoscience Frontiers. 3 (6), 755–771.

Holland, T.H. 1893. The Petrology of Job Charnock’s Tombstone. Journal of the Asiatic Society of Bengal. 62 (3), 162–164.

Rajesh, H.M. & Santosh, M. 2012. Charnockites and charnockites. Geoscience Frontiers. 3 (6), 737–744.

Touret, J.L.R. & Huizenga J.M. 2012. Charnockite microstructures: From magmatic to metamorphic. Geoscience Frontiers. 3 (6), 745–753.

Rantahietikko granaattileteillä // Beach sand with garnet braids

(For English version please see below.)

Parkkipaikalta lähtevä puskien reunustama kapea polku viettää kohti rantaa. Hetkisen päästä maisemaan paljastuu Tyynenmeren pauhaavien aaltojen rannalle työntämät ajopuut ja terävinä merestä nousevat kalliot.

Olympicin niemimaa sijaitsee Washingtonin osavaltiossa, läntisessä Yhdysvalloissa. Niemimaata kiertävän valtatien 101:n varresta löytyy ranta-alue nimeltään Ruby Beach, ”Rubiiniranta”. Ranta on saanut nimensä hiekkansa väristä. Paikoin hiekassa voi nähdä punertavia, lettimäisiä mutkia ja laajempia laikkuja. Rubiinien sijasta lettien silmukat koostuvat granaattihippusista, tarkemmin almandiinista.

Granaattihippuset muodostavat hiekkaan punertavia laikkuja. // Small crystals of garnet forms reddish patches in the sand.

Veden liike lajittelee jatkuvasti rantahiekan mineraalihippusia painon mukaan. Granaatin lisäksi letteihin ja laikkuihin rikastuu myös muita painavampia mineraaleja, kuten magnetiittia, hematiittia ja zirkonia.

Asteikossa leveämmät palkit ovat senttimetrejä, kapeat millimetrejä. // Wider bars are centimeters, narrower millimeters.

Ruby Beachin vaihtelevia mikromaailmoja tutkimassa voisi viettää vaikka koko päivän. Granaattiraidat löytyivät oman retkeni perusteella kävelemällä rantaa hieman etelämmäksi paikasta, johon parkkipaikalta tuova polku laskeutuu. Muista tarkistaa vuorovesien aikataulut ennen vierailua!

Mikäli pidit tästä, sinua saattaisi myös kiinnostaa aiemmin julkaistu teksti Kaliforniassa sijaitsevista sedimenttikivistä!

PS. Myös Suomen korukiviin liittyen granaatteja on luultu erheellisesti rubiineiksi.

Rannalta löytyy granaattien lisäksi muuta mielenkiintoista, kuten rantakallioiden hunajakennorapautumista. // In addition to garnets, Ruby Beach offers other geologically interesting things, such as this honeycomb weathering in the beach rock.

 

— In English:

Green bushes flanks the trail descenting towards beach. After walking a while one can see scenery with piles and piles of driftwood and sharp seastacks rising above the sea.

Ruby Beach is one of the beaches located by the Highway 101, in the Olympic Peninsula, Washington State. The beach has gotten its name because of the reddish minerals in the beach sand. However, red patches and braid-like channels are not composed of rubies, but a variety of garnet, almandite. Movement of water sorts the relatively heavy minerals (for example garnet, zircon, magnetite and hematite) forming distinct patches and braids. For founding the garnet-rich sand, I had to walk some distance along the beach to the south. Remember to check the tide charts before your trip.

If you liked this text, you might also find interesting to read about sedimentary rocks at Point Reyes Peninsula, California. 

Have you visited Ruby Beach or other beaches along the Highway 101? Did you find any garnet-bearing sands?

Kahden vuoden kultahuuma Klondikessa

Lämpimänä elokuisena päivänä vuonna 1896 paikalliset asukkaat olivat kalassa Bonanza-joella, Kanadassa. Yksi heistä kumartui juomaan joesta ja näki kuinka joen pohjalla kimmelsi jotain. Lähempi tarkastelu osoitti kimalluksen kullaksi. Seuraavana päivänä löytäjät tekivät alueelle ensimmäisen valtauksen. Löydöstä seurasi yksi historian suurimmista kultaryntäyksistä.

Klondiken kullan löytymisestä on monia tarinoita, eikä todellisista tapahtumista tai siitä, kuka kullan ensimmäisenä havaitsi, ole täyttä varmuutta. Useimmissa tarinoissa kunnian kullan löytymisestä saa George Carmack, jonka nimissä ensimmäinen valtaushakemus tehtiin. Tieto kullan löytymisestä levisi välittömästi läheisille alueille, mutta suuren kultaryntäyksen aika oli vasta noin vuotta myöhemmin, kun uutiset löydetystä kullasta levisivät Yhdysvaltojen Seattleen keväällä vuonna 1897.

 

Vaellus kultamaille ei ollut helppo. Osa onnensa etsijöistä kääntyi kesken matkan takaisin, osa menehtyi hypotermiaan tai lumivyöryihin. Toiset päätyivät jopa murhatuiksi. Noin 100 000 kultamaille lähteneestä vain noin 40 000 arvelleen saavuttaneen Klondiken.

Klondikeen kuljettiin pääasiassa kolmea eri reittiä. Täysin vesireittejä hyödyntävä vaihtoehto oli fyysisesti helpoin, mutta taloudellisesti kallein. Seattlesta St. Michaelin kautta Dawson Cityyn kulkenut reitti sai tästä syystä lempinimen “Rikkaan miehen reitti”. Kokonaan maateitse pääosin Kanadan puolella kulkenut reitti oli huonosti tunnettu, kartoittamaton ja pitkä. Noin parista tuhannesta reittiä hyödyntäneestä vain kourallinen sinnitteli Klondikeen asti.

Suosituin reittivaihtoehto oli kulkea ensin vesiteitse Seattlesta Dyean tai Skagwayn kyliin, joista Klondikea kohti jatkettiin maateitse vaeltamalla välissä olevien vuorten yli. Dyean kylästä lähtiessä yksi suosittu ylityskohta, White Pass -polku (the White Pass Trail), oli erityisen kohtalokas mukana kulkeneille hevosille. Kultaryntäyksen alussa ylityskohta oli vain kapea polku. Muutamassa viikossa ryntäyksen alkamisesta polulle vyöryneet matkalaiset muuttivat sen paljastuneiden kivien, juurien ja mutavellin väyläksi. Arvioiden mukaan yli 3 000 eläintä sai surmansa tällä hankalakulkuisella reitillä. Tästä syystä reittivalintaa kutsuttiin myöhemmin myös Kuolleen hevosen poluksi (the Dead horse trail).

Kanadan viranomaiset vaativat ja tarkistivat rajalla, että jokaiselle kultamaille pyrkivällä oli vähintään vuoden edestä ruoka- ja varustetarpeita. Seattle, joka oli seitsemän vuotta aikaisemmin kokenut mittavia menetyksiä kaupungissa riehuneessa tulipalossa, sai oman osansa kultaryntäyksen positiivisista puolista, kun kaupunkia tarkoituksellisesti markkinoitiin porttina kultamaille. Suurin osa kultakärpäsen puremista matkalaisista yöpyi, söi, joi ja osti varusteensa kaupungista ennen laivaan astumista.

 

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hapanjuurta ranteeseen

Kultamailla ruokavalio oli melko niukka ja sen pohjana toimivat erilaiset mukana tuodut säilötyt ruokatarvikkeet, kuten pavut ja herneet. Yhden tärkeimmistä varusteisiin kuuluvista tuotteista sanottiin olevan hapanjuuri, jolla vehnäleipää pystyttiin leipomaan ilman hiivaa. Hapanjuuri sekä siitä leivottu leipä säilyivät kohtalaisen hyvin. Tällainen leipä oli siksi suosittua murkinaa kullankaivajien keskuudessa. Lempinimen “hapanjuuri” ansaitsi viettämällä vähintään kokonaisen talven Klondiken rankoissa oloissa. Hapanjuuresta leivottu “sour dough” -leipä on edelleen suosittua Yhdysvaltain länsirannikolla.

 

Ei pelkkää kullan kimallusta

Kymmenistä tuhansista Klondikeen päässeestä sadat onnistuivat rikastumaan valtauksilla ja vain kymmenet pysyvästi. Suurin osa nimittäin tuhlasi saadut varansa lähes välittömästi uhkapeleihin, ruokaan ja juomaan. Varmimmin kultaryntäyksessä pääsivät rikastumaan ne, jotka kullankaivuun sijasta myivät tarvikkeita tai palveluita kullankaivajille.

Kultaryntäyksellä oli merkittäviä vaikutuksia alueen ympäristöön ja paikallisiin ihmisiin. Kullankaivajien tuomat taudit levisivät ja aiheuttivat kuolemia paikallisten keskuudessa ja kullankaivuu hävitti metsästys- ja kalastusmaita. Kun helposti löydettävä kulta kävi vähiin, irroitettiin kaivuuta varten kokonaisia mäenrinteitä ruiskuttamalla niille vettä kovalla paineella. Lisäksi kullan käsittelyssä käytetty elohopea näkyy edelleen kultamaiden ekosysteemissä.

Kultaryntäys päättyi lähes yhtä äkillisesti kuin se oli alkanut. Kahden vuoden sisällä ryntäyksen alkamisesta suuri osa kullankaivajista oli lähtenyt Klondiken alueelta takaisin kotiin tai uusille kultamaille. Kultaryntäyksen aikana Klondikesta kaivettiin kymmeniä tuhansia kiloja kultaa ja vaikka kullankaivuu jatkuu edelleen Klondiken alueella, on sieltä saatu kulta kaivettu pääosin muutaman vuoden kestäneen kultaryntäyksen aikana.

Seattlen satamassa pääsee edelleen hieman kultahuuman tunnelmaan.

Kaikki kuvat viimeistä lukuun ottamatta on otettu Seattlessa sijaitsevassa Klondyke Gold Rush – Seattle Unit National Historical Park -museossa. Museo sijaitsee niin kutsutulla Pioneer Square -alueella, jossa on säilyneenä useampi kultaryntäyksen aikainen rakennus. Kirjoitus pohjautuu pääosin museosta saatuihin tietoihin. Mikäli matkasi vie joskus Seattleen, on tämä museo ehdottomasti käymisen arvoinen kokemus! Lisätietoa museon kotisivuilta.

Päivitys (30.7.2017): Tämä on ensimmäinen osa Klondiken kultaryntäykseen liittyen. Lue toinen, suomalaisveljeksiin keskittyvä, kirjoitus täältä.

––English summary:

Last April I visited Klondyke Gold Rush – Seattle Unit National HIstorical Park in Seattle. The Park offered a really interesting trip to the era of the gold rush and I can really recommend visiting this place. All the pictures (except the last one) have been taken at the Park.  More information can be found from the webpage of the Park.

Menovinkki: Geologiset kokoelmat, kesä 2016 // Travel tip: Geological collections, summer 2016

Viime kesänä yleisösuosiota saavuttaneet Kumpulan kartanossa sijaitsevat geologiset kokoelmat ovat auki yleisölle taas kesällä 2016 seuraavasti:

pe-la 3.-4.6., klo 13-16 (pääsymaksu puutarhaan ja kokoelmiin 6/3 euroa)
pe-la 1.-2.7., klo 13-16 (pääsymaksu puutarhaan ja kokoelmiin 6/3 euroa)

Kokoelmat ovat auki myös Suomen luonnon päivänä lauantaina 27.8., klo 13-16, jolloin kaikkiin Luomuksen yleisökohteisiin on vapaa pääsy.

Kumpulan kartano ja geologiset kokoelmat sijaitsevat Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan yhteydessä, Helsingissä. Lisätietoa puutarhan aukioloista, sijainnista ja muista käytännön asioista Luomuksen kotisivuilta.

Vierailua ennen kokoelmien näytteisiin voi tutustua virtuaalisesti aikaisemmin kirjoittamieni juttujen kautta:

Kvartsin monet kasvot
Viisi (+1) mielenkiintoista näytettä
Salmiakkihuumaa
Brusiitti – magnesiumhydroksidista apua mahan liikahappoisuuteen
Serpentiiniä vappuun!

—

The geological collections of Luomus in Kumpula manor will be open during summer 2016 for public as follows: 

Fri-Sat 3.-4.6., 13-16 o’clock (entry fee to the garden and the collections 6/3 euros)
Fri-Sat 1.-2.7., 13-16 o’clock (entry fee to the garden and the collections 6/3 euros)

During “Finnish Nature Day” (Suomen luonnon päivä) on saturday 29.8., 13-16 o’clock geological collections will be also open and entry is free.

Geological collections are located in Kumpula manor, Kumpula botanic garden, Helsinki. For more information about opening hours, location, and other practical things see home page of Luomus.

If you want to take a virtual tour to the collections, take a look at these texts: Kvartsin monet kasvot, Viisi (+1) mielenkiintoista näytettä, and Salmiakkihuumaa. Texts are in Finnish, but they contain several photographs.